Kohtaamisia

|| Kökkö lyhyt aloitusviesti luvassa, mutta onpahan sekin parempi kuin ei mitään. Annika tänne näin kiits. :> ||

Pieni tuulenvire heilutteli varovaisesti kaljujen puiden oksia. Vielä viimeiset, ruskeat lehdet sinnittelivät niissä kiinni, mutta muuten puut olivat muun luonnon tavoin valmistautuneet lähestyvään talveen. Kasvit rauhoittuivat ja hidastivat elämäntahtiaan, kun taaskin monilla metsän asukkailla oli suorastaan hysteerinen meno päällä: varsinkin oravat keräsivät hullun lailla talveksi ruokavarastoja, joista puolet ne kuitenkin unohtaisi ja toiset puolet veisivät muut oravat. Se oli se elämän kiertokulku.

Myöskin Joutsenklaani oli valmistautunut hyvin talveen: jokainen oli kasvattanut jo muhkeampaa talviturkkia ja kerännyt ehkä hieman rasvavarastoakin, ja luolaan oltiin piilotettu kiviröykkiöiden alle kasoittain kuivattua lihaa. Talvella saalistaminen oli joukollakin välillä tiukkaa jos hanki oli syvää, joten oli hyvä pitää kaiken varalta jotakin säilössä. Vielä oli sulaa ja mutaista, mutta kylmä ilma ja välillä maahan laskeutunut loska kielivät siitä ettei lumikausi ollut enää kaukana.

Hieman syrjemmässä luolan suuaukolta istui mietteliäänä Honaw, klaanin tuuheaturkkinen päällikkö. Tuolla oli vakavat mietteet mielessään: vielä saattaisi ennen lumia ehtiä metsästämään suurristaa, mutta vain "saattaisi". Jo yksi kaadettu biisoni auttaisi laumaa paljon, sillä jänikset ja muut pienriistat alkoivat pian tunkemaan korvista eikä niitäkään riittäisi ikuisesti. Muuten murehdittavaa ei olisi ollut niin paljon, mutta edellisen talven perusteella lumet saattoivat tuiskahtaa yhdessäkin yössä huiman korkeiksi, pehmeiksi ja upottaviksi kinoksiksi joissa oli vaikea ylipäätänsä edetä, saatika sitten tarpoa pitkän matkaa pohjoiseen yrittämään biisoneja, ihmismuodossa paloitella lihat ja myöskin kantaa kotiin -jo omassa muodossa neljän jalan voimin hangessa oli vaikea tarpoa, saatika sitten kahdella pitkällä mutta huteralla jalalla. Mikäli huono tuuri kävisi, he saisivat kaadettua riistaa muttei kannettua sitä kotiin -ja sitä onnettomuutta ei Honaw tahtonut ottaa osakseen, sillä hyvänä päällikkönä hänen pitäisi tietää nämä asiat. Tosiasassahan kukaan, edes shamaani, ei pystynyt varmuudella ennustamaan säätä, mutta laumalaiset uskoivat vahvasti siihen että kun päällikkö teki päätöksensä, se oli myöskin oikea. Se ei niin yhtään vähentänyt paineita.

Honaw istua kökötti korvat ja kulmat rutussa, niin ankarasti miettien että ympäristö äänineen jäi kokonaan toissijaiseksi.

Kaikkialla oli hiljaista - jopa tuskallisen hiljaista. Kevyt tuuli tuntui vetona ilmassa ja muutamat vesipisarat noruivat ruskeiden oksien päistä maahan saaden aikaan kaikuvan, helisevän äänen. Se oli ainoa sointu, joka tuntui kaikuvan läpi kotipesän kirkkaana ja kuuluvana, kuin kertoen, että talvi oli tulossa. Sen tiesi kuitenkin itse kukin, ja jopa hiertävät välit Ilvesklaanin kanssa oli saatu rauhoitettua talven verukkeena. Klaanilaiset tiesivät, että keväällä saattaisi olla edessä uusi koitos jokaiselle, joka halusi lauman puolesta taistella. Tai oikeammin jokaiselle, joka sen puolesta joutui taistelemaan, halusi tai ei.

Hiljaisuuden keskellä varovasti uuden askeleen eteenpäin otti puhtaanvalkoinen Aiyana. Sen askeleet olivat käyneet raskaammiksi iltaa myöden, eikä se ollut saanut syödäkseen pitkiin aikoihin. Yksin ei kovin kummoista saalista saanut metsästettyä, ja koko lauma näytti painuneen lepoon. Jokainen jäsen oli ennemmin tai myöhemmin huomannut, miten hataralla pohjalla talvivarannot olivatkaan, eikä uutinen ilahduttanut ketään. Yana oli onnekas, kun sen ei pitänyt päättää sellaisista asioista - vastuuta tuntui oman hengissäpysymisenkin saralla olevan ihan tarpeeksi. Kuolemassa ei kukaan ollut, mutta lunten laskeutuessa maahan tilannetta ei kenties voisi enää paeta. Yana toivoi, että kukaan ei katsonut. Se yritti pysyä liikkeellä hiljaa; vain ihmiskäsin sytytetyt soihdut paloivat kotipesän ympärillä valaisten pieniä tilkkuja sieltä täältä aluetta. Yanan toinen jalka oli auttamattoman kipeä - raajat olivat heikentyneet muutaman päivän metsästysretkien ansiosta kiitettävästi. Naaras astui uuden askeleen eteenpäin, mutta jalka ei enää ottanutkaan vastaan. Susi voihkaisi ja rojahti maahan, kylmälle, kiviselle ja huurteiselle kivelle. Se pelkäsi, että joku oli nähnyt.

Honaw näytti katselevan puiden huojuvia oksia, mutta todellisuudessa uroksen katse ei kohdistunut minnekään: tuo oli uponnut jo liian syville vesille ajatuksissaan, ja mitä enemmän lettipää asioita mietti, sitä vaikeammilta ne tuntui. Tässä tapauksessa sanonta "ottaa lepiä ennen tekoja" olisi ollut paikoillaan, mutta Honaw oli yksinkertaisesti liian ahdistunut karistaakseen mietteitä mielestään. Hänestä tuntui ettei pystyisi nousemaan ylös ennen kuin oli saanut asian puitua läpi, ja pojat, siinä voisi mennä vielä kauan...

Siinä mielessä Aiyanan tuskaisuus oli hyvästä, että se sai Honawin jälleen tähän maailmaan. Muuten tuo ei ehkä kiinnittäisi pieniin ääniin huomiota, mutta kuullessaan kipuisan voihkaisun hätkähti susi valppaaksi korvat tötteröllä. Nuo eivät olleet saaliseläimiä, mutta eivät ravintoketjun huipullakaan: laumassa oltiin sairasteltu enemmän tai vähemmän, eikä Honaw jaksanut sinisilmäisesti uskoa ettei kukaan heitä uhkaisi -puuma oli jo kerran aiemmin eksynyt aivan liian lähelle Kotipesää ja vain määrällisellä ylivoimalla klaanilaiset saivat kissapedon karkoitettua: sairaan, vanhan tai pennun puuma veisi yhtä nopeasti ja huomaamattomasti kuin se liikkuikin, varsinkin näin harmaana päivänä varjoissa luikkiessaan.

Puuma oli Honawin mielessä vain sekunnin sadasosan ajan: kun tuo käänsi katseensa nähdäkseen oliko kamala otaksuma totta, oli hyvä hetki hieman höllätä varovaisuuttaan: Joku laumalaisista oli vain joutunut maan vetovoiman uhriksi. Honaw antoi melkein katseensa kadota taas tyhjyyteen, kun tuolla alkoi hieman raksuttaa: valkoinen susinarttu jäi makaamaan siihen mihin kaatuikin, kaikki ei ollut nyt kuten piti.
Raskain mielin Honaw irtaantui painavasta ajatusvirrastaan, sillä tuo ei tahtonut jättää toista oman onnen nojaan: päälliköltä yleensä oletettiin edes jonkinmoista esimerkillistä toimintaa, ja edes "onko kaikki ok?"-kysymys toimisi. Toisekseen Honawilla oli ollut jo nuoresta saakka vahva uskomus siihen, että jos henget tahtoi jollakin suututtaa niin välinpitämättömyydellä. Joskus se oli kohdallaan, mutta ei nyt -naaras ei ollut tehnyt ainakaan Honawin tietoon tullutta rikosta, ja hän oli muutenkin käyttäytynyt varsin mallikelpoisesti. Miksi siis olla auttamatta?

Honaw nousi ylös ja askelsi raskas turkki puolelta toiselle heilahdellen valkoista myttyä kohden. Aiyanan toive ei ollut toteutunut, tuon kämähdyksen olivat kyllä tajunneet monet muutkin kuin Honaw, mutta nähdessään edes jonkun ottavan vastuuta tilanteesta käänsivät he katseensa kohteliaasti muualle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

"Nouse ylös jos vain kykenet. Mitä tapahtui?"

Aiyana tunsi vihlovaa kipua. Se tiesi, että metsällä oli oltu liian kauan, ja nyt koko ruumis ilmoitti selkeästi, miten juttu tulisi päättymään. Yana tiesi, että muut katsoivat; ja vaikka se ei virallisesti rikettä ollut tehnytkään, sen ympärillä kuuluisi takuuvarmasti kuiske ja kiiruna, mistä narttu niin huonokuntoisena palasi. Yana ei yksinkertaisesti pystynyt nousemaan ylös. Tuuli kävi sen kastuneeseen turkkiin ja se paleli rajusti. Yana hengitti raskaasti tietäen, että muutamat silmäparit porautuivat sen valkoiseen, lian, mudan ja hiekan täplittämään peitekarvaan. Se ei ollut jäänyt huomaamatta.

Hieman ynähtäen Yana vilkuili ympärilläolevia. Se yritti kasata kaikki voimansa ja haparoiden ponnisti, mutta vain puolet vartalosta nousi, sekin osa raskaasti vain muutaman senttimetrin. Yana rojahti takaisin huomaten vaaleanruskean laumanjohtajan, Honawin, seuraavan tapahtumia kaikessa rauhallisuudessaan. Paheksuvia katseita vaihdettiin, kun Yanan hopeakorut kilisivät kaikuen kotipesän läpi. Naarassusi tunsi verenmakua suussaan ja heilautti päätään yrittäen vielä kerran nousta jaloilleen. Aikaansaannos oli vielä edellistäkin mitättömämpi, ja Yana huomasi, että moni näytti olevan kahden vaiheilla - tullako auttamaan vai seuratako sivusta. Se toivoi, että henkimaailma antaisi tämän anteeksi.

Viimein, hetken tuskallisesti aloillaan maattuaan Yana huomasi, että Honaw nousi ylös. Päällikkö ravisti turkkiaan ja käveli hitaasti ja hieman epäröiden Yanaa kohti. Susi valmistautui kokemaan häpeällisen hetken, mutta kun Honaw pysähtyi katselemaan Yanaa hetkeksi, naaras yritti vältellä urosta katseellaan kaikin voimin. Se ei kuitenkaan onnistunut halutulla tavalla, ja Yana joutui viiimein kääntämään katseensa tuon vaaleanvihreisiin silmiin. Kuullessaan huolestuneen kysymyksen Yana tunsi silminnäkemätöntä häpeää, ja muut käänsivät katseensa luolan suojiin.

» En pääse ylös, Yana yritti selittää. Se tuntui häpeälliseltä, mutta se oli totisin tosi, jonka naarassusi tiesi Honawille kertoa. Se toivoi, että päällikkö tunnistaisi totuuden. Toinen kysymys kuului edelleen, ja etikettiin liimautuneena Yana huokaisi lähes kuulumattomasti huomaten lukuisten silmäparien edelleen seuraavan tapahtumia varjoista.
» Minä olin metsällä.

Honaw ei sanonut mitään, katsoi vain makaavaa tuo tuttu, puntaroiva katse kasvoillaan. Naarailla oli suurempi kynnys päästä todelliseen metsästysryhmään mukaan jo aivan siitä syystä että he olivat liian tärkeitä: hylkiminen ei johtunut epätasa-arvosta vaan siitä tosiseikasta että naaraita ei sopinut menettää -monella oli pentuja ja ne taasen eivät usein selvinneet ilman emoaan, ei varsinkaan vielä imeväisiässä. Vaikka muitakin imettäviä naaraita olisi, maitoa riitti harvoin vielä orpopentueenkin ravinnoksi.
Sen sijaan moni naaras tuntui metsästävän yksikseen pienempää riistaa jonka kaadossa ei ollut sen suurempia riskejä -kuten vaikka jäniksiä, kaniineja ja jyrsijöitä. Siksi ristiriita olikin niin ilmeinen: Honaw ei muistanut tätä valkoista sutta omasta, tiiviistä metsästysryhmästään, mutta hän ei voinut myöskään käsittää kuinka toinen oli joutunut siihen kuntoon metsästäessään. Joko kaneilla oli yliluonnollisia kykyjä, tai sitten valkea oli yrittänyt haukata liian suurta palaa kakusta ja yrittänyt yksin liian suurta kaatoa. Nyt oli jo Honawin velvollisuus selvittää mitä oli tapahtunut.

"Mikä on nimesi?" uros kysyi kommentoimatta ainakaan vielä sen kummemmin Aiyanan heikkoa kuntoa. Todellisuudessa Honaw kyllä osasi säälitellä ja olla huolissaankin, mutta ne piirteet tuon oli ikivä kyllä jätettävä viran puolesta piiloon niin että tuuheaturkkisesta sai ehkä turhankin kylmäkiskoisen kuvan puheiden perusteella. Enemmän tuosta kertoikin teot: Honaw käänsi katseensa lähimpään rykelmään laumalaisia, jotka yrityksistään huolimatta sivusilmällään tilannetta vilkuilikin -epäsuora katse ei toiminut, sillä jos he olisivat oikeasti keskittyneet omiin asioihinsa he eivät olisi hiljaa, mukamas hiipuvaa hiillosta tuijottaen.
Honaw käskytti yhden noista nuorista kyttääjistä tuoda pienin mahdollinen kuivalihan muren joka kiviröykkiöltä vain löytyy ja tuoda se Yanalle. Uros ei tahtonut tuhlata säilöruokaa ennen talvea, mutta ei hän tahtonut menettää lauman jäsentäkään.

"Etkö mitenkään pysty siirtymään edes sen verran sivuun että pääsisit makaamaan kiven sijasta taljalle? Vai vaivaammeko parantajaa?"

Pieni häpenleimaus tuntui Yanan kurkussa, mutta se nieli sen uudelleen Honawin tarkastellessa sen kuntoa. Se tuntui melkein ihmeellisen säälivältä, ja Yanaa alkoi melkein ärsyttää. Se tiesi, että kyseessä ei ollut epätasa-arvoinen väheksyminen, mutta jotakin sellaista Honawissa silti oli, mistä Yana sai vatsanpohjaansa pienen, kytevän liekin. Yana ei tiennyt, mikä liekki oli, mitä tunnetta se tarkalleen edusti, mutta todennäköisesti siihen ei mitään selvää vastausta löytyisikään.

Yana tiesi, että naaraiden oli hyvin vaikea olla metsästämässä. Useimmat olivat heikkokuntoisia varsinkin näin talven tullen, ja Yana oli narttujen keskuudessa saanut osakseen pientä väheksymistä; kuuluihan se vähemmistöön, joka ei ollut sinä vuonna synnyttänyt pentuja. Oikeammin se ei koskaan ollut synnyttänyt, eikä tiennyt, halusikaan. Susi ei ollut äidillistä sorttia, vaikka huolehtivainen oli toisinaan lähipiirissään. Tällä hetkellä sillä ei kuitenkaan ollut kovin kummoista perheyhteisöä, joten kylmä kuori edusti Yanaa senkin edestä.

Lumivalkea kuuli Honawin kysymyksen, eikä se tiennyt, miten vastata. Millä äänensävyllä, äänenpainolla, miten? Helppoahan se oli vastata, kertoa vain oma nimensä, mutta Yanasta tuntui, että se oli laumasta eroon ajettu susi, jota kukaan ei tuntenut. Itsehän se sen kai oli aiheuttanut, omalla kylmyydellään. Honaw näytti odottavan varsin kärsimättömältä siinä vaiheessa.
» Aiyana, naaras vastasi nopeasti. Tuo melkein vieras koirasusi, päällikkö, vilkaisi sivusilmällä kyräileviä susijoukkoja, ja sihahti jotakin lähimmälle kyttääjälle. Se säpsähti ja ilmeisen säikähtäneenä kiikutti pienen palan kuivalihaa Yanan eteen. Naaras olisi halunnut kiittää, mutta se tuntui ennenaikaiselta - katseellaan se välitti Honawille kiitollisuutensa. Uroksesta paistoi huoli, mutta lauseet jättivät kylmäksi. Sitten hieman arvioivalla äänellä uros tokaisi seuraavat sanansa.

» Minä yritän, Yana ärähti hieman ärtyneenä siitä, että päällikkö oli käyttänyt niin alhaista kuvausta - se yritti kuitenkin pitää äänensä suhteellisen normaalina. Silti Yana tiesi, että tämän harteilla oli koko lauman kohtalo ja elämä, joten se yritti kiitokseksi siirtyä hieman. Vähän hontelosti se yritti raahautua eteenpäin, mutta siitä ei loppujenlopuksi tullut mitään. Naaras työntyi eteenpäin raskain sisäänhengityksin saaden itsensä muutaman millin lähemmäksi taljaa. Toimenpide oli tuskallinen ja hidas, ja kaiken kukkuraksi toinen suupieli alkoi täyttyä pahaenteisesti lämpimällä verellä, joka valui norona suupieltä pitkin. Yana antoi veren tipahtaa kiviainekselle, se ei viitsinyt pilata taljaa. Muutoin kunto oli niin toivoton, että parantaja voisi olla tarpeen, jos päällikkö ja muu porukka jatkaisivat väliinpitämätöntä seuraajalinjaansa. Muuta Yana ei heiltä tosin odottanutkaan.

Siirtyessään hieman sivuun Yanan tieltä Honaw tunsi pienen pistoksen omatunnossaan -se inhottava, inhottava tunne kun jouduit käyttätymään luontosi vastaisesti oli tuttu myös Honawille, oli liian monta kertaa. Uros ei silti sanonut sanaakaan mitään anteeksipyytävää, mutta pienellä väistöliikkeellä jonka muut ehkä olettaisivat vain estävän tassujen tahriintumista hiekkaan, mutaan ja vereen, tuo yritti viestittää naaraalle olevansa myötätuntoinen.

Kun valkea susi ei kyennyt edes taljalle asti, soi päällikön päässä ensimmäistä kertaa kellot: nyt kaikki ei oikeasti ollut hyvin. Vaahtoiset veritahrat jättivät jälkensä niin kivelle kuin valkoiselle, nyt punertavalle turkillekin.
Honaw katsahti ympärilleen haluaisiko joku huolehtia naaraasta, ehkäpä joku tuon läheisistä. Kukaan laumassa ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas, toisaalta ei kukaan muu kuin parantaja olisikaan ehkä osannut Yanaa auttaa eikä häntä näkynyt missään. Toivoen tuon pikaista palaamista Honaw alentui kohtaloonsa ja käveli kynnet kiveä raapien Yanan rinnalle, istahti tuon viereen ja laski toisen raskaan tassunsa naaraan lavalle.
"Älä turhaan riko itseäsi, älä liiku," uros sanoi ehkä hieman kiltimmin kuin aiemmin. Ei, lämmin ei sävy ollut vieläkään (vaikka ehkä niin olisikin hän halunnut), mutta ei toisaalta mitenkään erityisen kylmäkiskoinenkaan. Neutraali sävy oli parempi kuin ei mitään, ja hukka yritti sillä kertoa toiselle että ihan oikeasti huolehtisi -ehkä velvollisuuttaan, mutta huolehtisi kumminkin.

"Mitä tapahtui?" Honaw toivoi toisen ottavan kysymyksen vain normaalina ajatukset-pois-kivusta-smalltalkina, eikä kuten uros sen todella tarkoitti -pakollisena tiedonhakuna, sillä hän tahtoi varmistua siitä ettei naaras ollut tehnyt mitään poikkeavaa tai aiheuttanut klaanille vaaraa. Mistäs sitä tiesi missä toinen on könynnyt? Läpitunkeva katse kertoi kaiken -ei ollut varaa pitää suutaan supussa, ei vaikka kuinka suuri hätä olisi. Mikäli Yana oli tehnyt jotakin säännösten vastaista, häntä ei tulisi auttaa sillä vammat olisivat ansaittuja ja niiden poistaminen ehkäpä suuttuttaisi henget -ja sitä Honaw eniten pelkäsi. Mitään muuta, edes kuolemaa, hän ei pelännyt yhtä paljon kuin henkiä ja niiden suuttumusta.

Yana vilkaisi Honawia. Se toivoi, että olisi osannut jotenkin selittää kaiken urokselle, jonka hädin tuskin tunsi - tiesi tosin senkin edestä. Pahoittelevaksi ei äänensävy ehtinyt kääntyä, mutta siinä ei ollut samanlaista ärtymystä kuin aiemmin; pikemminkin huolehtivaisuutta, huolestuneisuutta.

Kun toinen laskeutui Yanan vierelle makaamaan ja laski tassunsa tämän lavalle, Yana toivoi, että liekkiin ei sisältyisi mitään häpeällisiä tunteita. Tai jos sattuisi sisältymään, ei ainakaan paljoa - eikä ainakaan niin, että se näkyisi läpi. Yana siirsi jalkansa paremmin taljalle. Sen silmät vuotivat ja se oli kauttaaltaan veren täplittämä. Naaras tunsi syyllisyyttä aiheuttamaan klaanille taas lisää päänvaivaa. Kehoituksen sana tuntui lohduttavan Yanaa, joka kohteliaasti otti kuivalihan vastaan ja alkoi syödä sitä säästellen.

Honaw tuntui jopa kiusallisen piinaavalta siinä vierellä ollessaan. Onnekseen Yanan puolella oli sentään tosiseikkojakin; naaras ei ollu suututtanut henkiä. Kun uros tiedusteli hieman yksityskohtaisempaa selostusta, Yanan hommaksi jäi kertoa totuus.

» Olen metsästänyt pari päivää tuloksetta - talvi on tulossa, mutta edes pieniä saaliita ei osunut kohdalle, mikä on poikkeuksellista tähän aikaan. Liikarasitus, kai, en ole syönyt vähääkään kolmeen päivään. Sitten matkalle osui jänis - helppo saalis, tiedäthän. Minä yritin juosta sitä metsästä kiinni, eikä se paljoa vaadikaan, mutta olin ehtinyt Ilvesklaanin rajalle ja sitä kautta yhteisille metsästysmaille, joten joku ehti ennen minua. Useampi taisi kuvitella minutkin saaliiksi... Henkien ei olisi pitänyt pelästyä, mitään ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun kaaduin matkalla, Yana lateli kirkkaalla äänellä. Kun henget mainittiin, Yana oli aistivinaan helpotusta. Se oli väsynyt ja tarvitsi apua. Puheessaan se piti taukoja, kangerteli ja toisinaan joutui yskäisemään lisää verta

Helpotus kumpusi Honawin sisältä: Yana ei ollut tehnyt mitään mihin pitäisi reagoida sen kummemmin, joten hänen ei tarvitsisi murehtia asiaa enää sen jälkeen kun tuo saisi varmuuden ettei valkoisella ollut kuolemanvaaraa. Honaw ei ollut asiantuntija, hänestä vain yksinkertaisesti tuntui pahalta katsoa ja kuunnella kun joku toinen voi huonosti. Hän tiesi kyllä parantajan palaavan ennemmin tai myöhemmin, mitä luultavimmin tuo oli keräämässä juuria kuivattavaksi, mutta jos ei vaan tulisi silloin "myöhemmin".

Tilanne oli enemmän tai vähemmän vaivaannuttava, Honaw ei pystynyt vastaamaan oikeastaan mitään mutta ei voinut paeta paikaltakaan. Mitä tuo mika olisi voinut sanoa? Että on tyhmää rasittaa itseään liikaa? Ihmetellä miksi toinen klaani hyökkää heidän klaaninsa jäsenen kimppuun, kun Yana juuri oli sanonut että hänet sekoitettiin kai saaliiseen? Uros pyöräytti korvaansa hieman häkeltyneenä, unohtaen tassunsa toisen lavan päälle.

Uros päätti hetken soivan hiljaisuuden, jota katkoi vain Yanan yskiminen. "Jalkasi pitäisi ainakin sitoa" Honaw sanoi, miettien samalla miten se toteutettaisiin. Heillä oli kyllä paljonkin nahkaa jota sepän tekemillä terävillä puukoilla saatiin leikattua suikaleiksi, mutta kuinka side voitaisiin sitoa? Ihmisiltä se onnistuisi, mutta Honaw oli sillä hetkellä jokseenkin haluton poistumaan paksun turkkinsa verhoamasta muodostaan lähes karvattomaan, hintelään kädellisen muotoon. Miksi ihmisten pitää olla kaljuja niin että he joutuvat ryöväämään toisilta elollisilta nahan ja turkin lämpimikseen?! Siinä ei ollut mitään logiikkaa, Honaw pudisti päätään mietteissään.

Sanaakaan sanomatta harjakas puolisusi nousi ylös, nostaen käpälän pois Yanan päältä ja kääntyen kannoillaan hölkyttääkseen luolan suuaukolle ja siitä ulos. Ei, hän ei ollut hylännyt loukkaantunutta, päin vastoin tuo tiesi jonkun lähteneen etsimään lisää polttettavia risuja ja oksia -ja niitä ei voinut kantaa kuin käsin. Oli aivan sama kenet Honaw löytäisi, kyllä nyt jokainen osaisi varmasti yhden siteen sitoa -kai.
Toisen jäljittäminen ei ollut vaikeaa, ei varsinkaan kun tuo Ehaweeksi kutsuttu naaras -tai nainen, kuinka tuota nyt kutsuisikaan siinä tilassa- ei ollut hävinnyt kymmentä metriä kauemmaksi luolan suulta. Vaikkei todellisella ihmisellä ollut yhtä hyvää kykyä huomata pieniä eroja olemuksessa ja kehonkielessä, oli klaanilaisilla toismuodossaan yhä tuttu kykynsä kommunikoida toistensa kanssa vähintäänkin kehonkielellään, eleillä, viittomilla ja äännähdyksillä. Näin sai Honaw asiansa selvitettyä, ja tuo hölkytteli samaa matkaa takaisin Ehawee jäljessään.

Honawista ei ollut sitomisesssä apua, tuo tyytyikin vain katselemaan miten nainen ensin leikkasi nahasta suikaleen ja muotoili sitä, ehkä hieman vasta-alkajan kömpelyydellä, mutta muotoili kuitenkin. Uros väisti mitäänsanomattomasti kun kaksijalkainen laskeutui Yanan vierelle, näyttäen selvästi hieman epävarmalta siitä, kuinka tiukalle side laitettaisiin ja mille kohdalle. Jos Honawin ei pitäisi aina pönöttää (ja jos hän ei tietäisi ettei osaisi itsekään sen paremmin), olisi tuo pyöräytellyt silmiään koko tapahtumalle.

Kun Ehawee poistui nöyrän kumarassa, lähestyi Howan jälleen Yanaa. Tuo tuli jälleen vierelle istumaan, laski hieman päätään niin ettei tuon tarvitsi katsoa jatkuvasti niin alas naaraan makoillessa.
"Mitään muuta en hyväksesi keksi, ei keksi varmasti kukaan ennen kuin parantaja palaa -ja sitä en tiedä, milloin se tapahtuu. Jos hän on keräämässä juuria hän ei voi palata susimuodossa" Honaw sanoi, sanoen viimeisellä lauseellaan rivien välistä "tässä voi mennä vielä kauan."

Yanasta tuntui tuskalliselta aiheuttaa toisille huolta. Oliko sen pakko olla niin heikko? Miksei se vaan voinut nousta ylös ilman huolen häivää. Honaw huokaisi ja nousi naaraan viereltä lähtien jolkottelemaan eteenpäin. Tassussa tuntuva kipu oli vellovaa, ja Yana yritti nielaista veret takaisin kurkkuunsa. Se, mikä oli tullakseen, tuli kuitenkin, ja verta ryöppysi kivialustalle saaden Yanan ympärille punaisen kehän. Susi mietti Honawin ilmettä - oliko sattumaa, että Ilvesklaani luuli Yanaa saaliiksi? Yana oli isokokoisempi kuin mikään muu valkoinen saaliseläin, ja sen hahmon luulisi erottavan suhteellisen selvästi; sen lisäksi merkit kyllä näkyivät edes jotenkin, sukumerkki ainakin. Sitä ei voinut tietää, mutta susi tiesi varmaksi, että kaikki muutenkin välirikkoon Joutsenklaanin kanssa ajautuneen Ilvesklaanin välillä ei ollut kohdillaan. Jos välejä sattuikin hiertämään, miksi saalis olisi juuri Joutsenklaanista. Hatarin perustein, mutta kuitenkin, tyhminkin laumalainen saattoi aistia, että kaikki ei ollut niin kuin piti.

Honaw palasi kannoillaan hieman kyyristelevä naishahmo, jonka Yana tunnisti kaukaa. Ehawee polvistui Yanan luokse päästyään nartun viereen ja vaihtoi elekielellä muutaman sanan Honawin kanssa, ennen kuin nyökkäsi päällikölle lyhyesti ja siirtyi sitten Yanan puoleen. Varovasti hän kääri suden toiseen etutassuun nahkasuikaleen ja vilkaisi syrjäsilmällä Yanan koko olemusta - se näytti surkealta, mutta sääliä naaras vähiten kaipasi. Honaw istui ja katsoi, kun Yana yritti takellella verta sisäänsä, jotta se ei sentään likaisi Ehaweeta. Kun nainen sai työnsä tehtyä, hän kääntyi Honawin puoleen ja nyökkäsi toisen epämääräiselle eleelle. Sitten Ehawee katsoi Yanaa anteeksipyytävästi, mutta susi nyökkäsi ja hymyili yrittäen viestittää, että nainen oli tehnyt voitavansa.
» Kiitos, Ehawee, Yana sanoi kohteliaasti naisen noustessa ja lähtiessä nopeasti ja säikähtäneenä suoden kuitenkin sudelle pienen hymyn. Yana vilkaisi Honawia sivusilmällä näkymättömästi, kun toinen istahti Yanan vierelle.
» Mitään muuta en hyväksesi keksi, ei keksi varmasti kukaan ennen kuin parantaja palaa -ja sitä en tiedä, milloin se tapahtuu. Jos hän on keräämässä juuria hän ei voi palata susimuodossa. Tässä voi mennä vielä kauan, se totesi. Yanasta se tuntui enemmän kysymykseltä, ja naaras vastasikin päällikölle rauhallisesti.

» Jos selviän yön yli, minulla ei ole hätää. Minun pitää yrittää levätä... Yana ähki. Se tiesi, että sanat kuulostivat aivan liian epäuskottavilta, ja tiesi, että Honaw oli täysin samaa mieltä - se ei uskonut Yanan lepäämiskykyyn siinä kunnossa. Kai naaraassa oli sittenkin jotain huolehtimisen arvoista - olihan se sentään laumanjäsen. Siirtyminen nukkumapaikkaan (josta Yanalla ei kyllä ollut tietoakaan, sehän nukkui vähän missä lystäsi) tulisi olemaan hankalaa, mutta sen arvoista.
» En usko, että voitte enää auttaa minua mitenkään. Hieman voimia kerättyäni pääsen varmasti lepäämään jonnekin rauhalliseen paikkaan. Kiitos avusta, Aiyana tokaisi. Se oli vahva susi, ja varmasti Honawkin huomasi sen. Sana 'jonnekin' kertoi kuitenkin, että Yanan yösija olisi hyvin karu, eihän se kuulunut oikein mihinkään perheeseen. Naaras puri epävarmana hampaansa yhteen ja yritti kerätä voimia; sen pitäisi päästä pikaisesti ylös.

Oli totta ettei Honawkaan uskonut Yanan pystyvän ottamaan aivan hirveän rennosti siinä tilassa. Ehkä tuo halusi vain maata, olla liikkumatta, mutta tuskin pystyisi ummistamaan silmiään ennen kuin jotain muutosta tilaan tapahtuisi. Oli surullista katsoa toisen kärsimyksiä, tällaisina hetkinä Honaw suorastaan vihasi kykyä nimeltään empatia ja myötäeläminen.
"En usko että vammasi ovat kuolemanvakavia" uros totesi, yrittäen valaa uskoa toiseen -ja ehkä hieman itseensäkin. "Verenhukkaan olisit kuollut jo, ja jos sinulla olisi tulehdus olisit todella kuumeinen."

Honaw katsahti ympärilleen Yanan sopottaessa jotakin lepopaikasta; uros voisi auttaa toisen minne tuo nyt ikinä tahtoikaan -tosin miksei hän ollut koskaan nähnyt valkeaa sutta omalla taljalla, omalla nuotiolla?
"Onko sinulla perhettä?"
Honaw vastasi itse omaan kysymykseensä vilkuillessaan ympärilleen; jos susinartulla tosiaan olisi perhe, miksei se olisi tullut auttamaan jäsentään? Vai olivatko he poissa Kotipesästä? Oli vastaus sitten mikä tahansa, jonkun piti Yanaa auttaa -ja sillä hetkellä se joku sattui joutumaan olemaan Honaw. Tuon suupieli nytkähti ajatellessaan sitä, mitä tapahtuisi jos hän olisi liian läheisesti jonkun laumalaisen kanssa. Vaikka hän vain pitäisi huolen loukkaantuneesta, pelkäsi uros silti klaanin ajattelevan hänen suosivan yhtä heidän jäsenistään. Mutta pakkohan hänen oli päällikkönä huolehtia omistaan ja toimia esimerkillisesti -tässäpä vasta dilemma!

Seuraamuksista välittämättä Honaw teki kuten kuuluukin: tuo päätti tuoda Yanan lepäämään omalle tulisijalleen odottaessaan että tuo tervehtyisi, parantaja palaisi tai joku muu laumalainen ottaisi loukkaantuneen huostaansa. Ehkä valkoisella oli ystäviä? Monet naaraat pitivät oikein hyvää huolta toisistaan ja toistensa pennuista, todellinen naisrinki siis.
"Ole kiltti ja jaksa nousta ylös ja kulkea pari pahaista metriä, minä vaikka tuen sinua jos muu ei auta," Honaw sanoi ja viittasi katseellaan luolan seinustalla olevalle tulisijalle.

Yanasta tilanne alkoi tuntua jopa epätoivoiselta - pientä haparointia näkyi niinkin vakaan ja rauhallisen päällikön eleissä. Honaw ei osoittanut sääliä, ja Yana kunnioitti urosta siinä mielessä. Se ei todellakaan halunnut säälityksi, vaikka tiesi, että monella tulisi varmaan olemaan jonkinlaista sanomista nartun tapahtumista. Honaw kuitenkin tunsi vammat ja kertoi arvionsa; loppujenlopuksihan Yanan tilanne ei ollut kuolemanvakava, jos verta ei pääsisi toistaiseksi enää kovin suuria määriä ulos. Naarassusi nyökkäsi Honawin kommentille hyväksyvästi, mutta piti kielikantansa kurissa. Päälliköltä ei ainakaan tässä vaiheessa viitsisi kysyä mitään - oli Honawin tehtävä kysyä, mitä kysyttävänä oli.

Yana tunsi omantunnon piston, kun Honaw kysyi nartun perheestä - onnekseen susi huomasi kuitenkin, että uros tajusi asian laidan itsekin. Honaw näytti hetkeksi vajonneen ajatuksiinsa, ja Yana pysähtyi pohtimaan asiaa. Tässä tapauksessa jopa kodittomaksi - niin alentavalta kuin se ikinä tuntuikaan - leimattava susinarttu tunsi olonsa kiusalliseksi. Muita klaanin jäseniä ei kai jäätäisi auttamaan niin paljoa; tietysti Yanan auttamiseen vaikutti vain ja ainoastaan yksinäisyys, mutta siitä muilla ei ollut mitään tietoa. Tarpeen tullen naaras kyllä sanoisi olevansa yksinäinen, jos joillakin tulisi pakollinen tarve kysellä, miksi päällikkö oli narttua niinkin pitkälle auttanut, mutta loppujen lopuksi Yana ei uskonut, että ketään sen sielunliikkeet niin paljon kiinnostaisivat. Uusiin susiin ja koiriin se mielellään tutustui, mutta perhettä sillä ei varsinaisesti ollut. Kaikki kuulisivat varmaan tarpeeksi päälliköltä itseltään - ja vähänkin Honawia tuntevat voisivat päätellä itsekin, että uroksen käytös johtui pienestä ripauksesta sääliä ja huolta, eihän laumalaisia sopinut menettää. Yana pudisti kevyesti päätään kuin vastaten Honawin kysymykseen kieltävästi. Ei, sillä ei ollut perhettä.

Klaanin naarasyhteisö oli auttavaista sorttia, ja positiivisena oli melkein selvää, että joku äidillinen narttu ottaisi Yanan hoiviinsa. Ehkä siksi, että ne halusivat siitä vielä joskus synnytyskykyisen - sitä kykyä ei hyökkäys ollut toki vienyt, mutta moni varmasti käsittäisi huostaanoton hetkeksi aikaa myös pienenä manipulointijaksona. Honawin apuun Yana ei kuitenkaan suostunut, vaikka tuo kohteliaasti tukea tarjosikin - se olisi jo aivan liian läpinäkyvää, vaikka noiden kahden välillä ei erityisemmin mitään ollutkaan... mistäs Yana tunnesotkujaan pääsisi selvittämään, ei mistään, siinä mielentilassa. Naaras sai vaivaantuneena noustua pystyyn ja yritti kaikin voimin, jotta selviäisi ilman apua. Sitten Yana otti haparoivan askeleen. Hieman verta ja ähkäisevä, mutta hiljainen ääni jokaisella askeleella, mutta Yana eteni. Sen meno oli haparoivaa, ja yhdessä vaiheessa se tunsi lapansa koskettavan päällikön turkkia. Yanasta tuntui pelkurimaiselta; miten se olikaan niin ajattelematon? Valkoinen irtautui uroksen lähettyviltä ja asettui viimein tulisijan vierelle. Makuulle se ei kehdannut mennä, saatika istua, olihan kyseessä päällikön tulisija. Yana puri hampaansa entistä tiiviimmin yhteen. Uusia kysymyksiä, kenties? Toivottavasti nyt pystyisi keskustelemaan edes vähän hiljaisemmin.

Honaw kohotti kulmiaan naaraan selvästi kieltäytyessä tuesta -ei sitten, ei väkisin, mutta toisen olisi turha inistä jos matkanteko oli hankalaa. Aivan vain varmuuden nimissä uros silti käveli Yanan vierellä, ja valinta osoittautui hyväksi -välillä valkoturkki horjahteli suorastaan pelottavan lähellä kaatumispistettä, ja loppumatkasta tuo myöntyi vihdoinkin ottamaan tukeakin. Honawin harjaantunut pokerinaama oli pettämätön, mutta sisältä tuo virnuili; otit sitten kumminkin avun vastaan.

Kaksikon taivallettua pienen matkan Honawin syrjäiselle kotinuotiolle oli tuon pakko nostaa hieman hattua Aiyanalle: vaikka jo pelkkä ylösnouseminen näytti hyvin tuskalliselta, ei tuo silti käynyt edes istumaan ennen lupaa. Siitä uros piti, nöyryydestä nimittäin. Oli aivan sama nöyristyikö joku puhtain mielin vaiko vastahakoisesti, hänelle, shamaanille, hengille, kenelle vain, mutta nöyryys oli monessa suhteen vain hyvä asia. Jopa saaliin kaaduttua metsästäjäryhmä kiitti henkiä metsästysonnesta ja riistasta, ja monien selittämättömien (luonnon)voimien edesssä oli syytäkin nöyrtyä. Naaraan seistessä siinä hieman täristen ja hukassa olevan näköisenä tuo oli silti monia lauman koppavia, omahyväisiä jäseniä arvokkaampi.

"Istu, makaa, miten parhaaksi vain näet" Honaw sanoi istuutuen itsekin liekkeihin tuijottaen. Tuolla ei ollut oikeastaan mitään keinoa auttaa Yanaa, mutta hän pystyi ainakin näyttämään ettei toinen ollut yksin.
Tuijoteltuaan aikansa mietteliäästi liekkeihin, katsahti Honaw kuin huomaamattaan lähellään istuvaa valkoturkkista naarasta. Tuolla oli kauniit, jäänsiniset silmät.

Yana ei pystynyt aistimaan Honawin sisällä hypähtävää tunnetta - silti siitä tuntui, että uros oli hetkellisesti, jopa hieman pirullisesti miettinyt naaraan itsepäisyyttä. Toinen tarkasteli hontelosti paikallaan keinahtelevaa valkoturkkia, joka odotti päättäväisesti lupaa käydä makuulle tai istumaan. Aiyana tiesi Honawin arvostaneen nöyryyttä. Hieman pokerinaamaa pelaileva päällikkö ei ehkä sittenkään ollut sisältä päin niin tunteeton kuin ulkokuori näyttikin. Saatuaan luvan naaras istahti tulen äärelle antaen liekkien lämmön täyttää koko kehonsa. Jos olisi ollut hiljainen keino näyttää kiitollisuus, sen Yana olisi empimättä tehnyt. Varjoista vilkuilleet kasvot kääntyivät hitaasti poispäin; ilmeisesti tapahtumissa ei enää ollut mitään katseltavaa.

Honaw oli jäänyt Yanan vierelle, ja molemmat painuivat mietteisiinsä hiljaisuuden vallitessa. Yana huomasi Honawin katseen viipyvän hetkellisesti silmissään, eikä naaras voinut olla nostamatta toista suupieltään aavistuksen verran ylöspäin - kuitenkin niin, että sitä ei juuri voinut huomata. Honaw saattoi nähdä sen, mutta todennäköisesti sitä ei voisi kuitenkaan kukaan lukea halveksimisen piikkiin. Sitä se ei ollutkaan, Yana vaan aidosti ihmettyi kun jotakin niinkin paljon kiinnosti sen hyvinvointi. Naaras tuijotti taivaalle kaunista, loistavaa kuuta ja sulki silmänsä. Se tuntui imevän voimaa kuusta, yöstä ja kaikesta hiljaisuudesta. Yana heilautti päätään ja tuli samalla vilkaisseeksi päällikön kysyviä kasvoja. Naaras kohotti ryhtinsä, ja hiljaa, aluksi hieman särähtäen, se aloitti hyvin hiljaisen, kauniin ulvonnan, joka kaikui läpi Kotipesän. Yana piti silmänsä kiinni, mutta tiesi katsovansa edelleen kuuta. Muutama ääni ryhtyi ulvomaan naaraan kanssa. Ehkä se ei ollutkaan yksin. Ehkä sillä oli mahdollisuus päästä takaisin sisälle piiriin, kunnolliseksi osaksi klaania. Liikaa toiveita Yana ei halunnut herätellä, mutta tilanne täyttyi nartun sydämen. Siinä, hieman alentuvasti, se avasi toisen silmänsä ja katsoi Honawia sivusilmällä. Uros saisi nähdä sen, mutta tungettelevaksi katse ei saanut kääntyä. Sitten naaras sulki taas silmänsä ja ulvoi uudelleen korkealla, heleällä äänellä saaden vastaukseksi muutamien muiden susien ulvontaa. Se ei tiennyt, oliko sillä lupa ulvoa, mutta moni tuntui hyväksyvän ajatuksen. Yana huomasi kiusakseen pitävänsä Honawin seurasta ehkä liiankin paljon, kun uros odotti hiljaa valkoturkkisen vierellä edessään hehkuvat liekit väreillen äänen ja tuulen vaikutuksesta.

Hetken Honaw tuntui taas hävinneen ajatuksiinsa -hetkeksi tuon olisi voinut jopa uskoa unohtaneen koko äskeisen hämmingin, sillä tuon päähän tupsahti mikäs muukaan kuin aiempi huoli viimeisestä suuresta pyyntiretkestä ennen talvea. Honawin mielenterveyden onneksi Yana alkoi äkkiarvaamatta ulvoa: uros hätkähti takaisin tähän aikaan ja paikkaan, miettien mikä naarasta nyt niin niinsanotustikin laulatti. Honaw hyvin rationaalisesti laittoi sen kiitoksen piikkiin -tuo ei tosiaankaan ollut missannut pientä suupielen nykäystä, ja totta kai uroksen logiikka sanoi että toisella oli vain hyvä mieli siitä että apu löytyi kuin löytyikin.

Yanalla oli kaunis, kirkas ääni, ja kun muukin klaani liittyi tuon ulvontaan väreitä aiheuttavaksi kuoroksi, ei voinut Honaw muuta kuin olla tyytyväinen. Jopa niinkin tyytyväinen että lähti kuoroon mukaan, mikä oli suhteellisen harvinaista: kommunikoidessaan toisten kanssa metsällä tai ollessaan mukana pyhissä menoissa tuo ulvoi siinä missä muutkin, mutta harvakseltaan hän noin vain lähti siihen mukaan ilman mitään varsinaista syytä. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään hänen etikettinsä vastaista, ja siksipä Honaw joutui jopa hieman ihmettelemään, miksi oli aina niin hiljainen vaikkei tarvitsisikaan. Rooli oli tainnut jäädä liian tiukasti päälle.

Vaikka Yana ei ehkä sitä tiennyt, huomasi Honaw tuossa jotakin normaalista poikkeavaa. Ei, se ei ollut toisen ruhjeet ja verinen rinnus, ei hehkuvansiniset silmät, ei toisen perustavanlaatuisessa käyttäytymisessäkään ollut mitään kummallista, mutta jotakin erilaista naaraassa oli -ei mitään negatiivista, tosin. Honawilla oli outo tunne siitä että Yanalla oli jotakin mielessään, ehkä naaras ei itsekään tiennyt että mitä, mutta jotain. Kaikista kummallisinta siinä oli se ettei Honaw pistänyt sitä pahakseen -mitä enemmän hän istui siinä Yanan vieressä, sitä mukavemmaksi olonsakin kävi. Uroksesta tuntui hyvältä auttaa toista, tuolla oli täsmälleen samanlainen tarve saada suojella kuin kaikilla muillakin. Tuntui hyvältä ulvoa yhdessä tuon valkoturkkisen suden kanssa, ja kun laulu loppui, ei hiljaisuuskaan enää tuntunut niin painostavalta. Ulvominen oli puhdistanut ilmaa.

Yana havahtui ulvonnaltaan huomatessaan viereisen suden yhtyneen joukkoon. Se pysäytti ulvontansa hämmennyksen aiheuttamana, mutta jatkoi sitä mahdollisimman luontevasti eikä antanut horjahduksen näkyä. Tyytyväisenä se oletti Honawin ehkä sittenkin hyväksyneen sen laumaan ilman turhaa sääliä ja vähättelyä. Ulvonta kaikui läpi Kotipesän, ja Yanalla oli puhdistunut olo. Kun sointu lakkasi, se tunsi itsensä paljon täydemmäksi ja elämäniloisemmaksi kuin koskaan aiemmin. Sitä ei oltu jätetty - se oli vain luuloiltaan jättänyt muut.

Yanaa häiritsi pieni kutina sen vatsanpohjassa. Se ei lähtenyt, oli syy mikä tahansa, eikä naaras nähnyt Honawissakaan merkkejä siitä, että urosta kävisi valkoturkin seura ärsyttämään. Se kuitenkin toisinaan vilkuili ja tarkasteli Yanaa, kun susi laulun lopetettuaan avasi silmänsä ja istui hiljaa aloillaan. Yanasta tuntui jotenkin paljaalta - kuin Honaw olisi nähnyt sen läpi. Naaras ei itse tiennyt, mitä oli meneillään sen sisällä, mutta se ei halunnut mennä kiusallisuudessaan liian pitkälle. Valkoturkkinen huokaisi ja vilkaisi sivusilmällä päällikön suuntaan. Sitä ei nukuttanut, mutta hiljaisuus tuntui painostavalta. Ehkä pieni keskustelunavaus ei olisi pahitteeksi, mutta hieman säädyllisena Yanalla ei ollut pokkaa puhutella päällikköä heti siltä seisomalta. Se halusi odottaa, oliko toisella jotain sanottavaa, mutta mitään ei kuulunut - Honawin kasvoilla kävi puntaroiva ilme, mutta edelleen se pysyi hiljaa. Yanan kupliva tunne johtui varmaan siitä, että joku huomioi. Mitään liian henkilökohtaista ei kuvioihin kuulunut, vaikka uroksen seurassa mukavaa olikin. Yana ei kuitenkaan tiennyt, mitä se oli... naaras oli niin harvoin ollut niin lähellä jotakuta, vaikka kyseessä oli ihan normaali etäisyys, Yana jännittyi silti - se oli ollut niin kauan yksin. Yana ravisti turkkiaan ja yritti uppoutua mieleensä selvittämään tunnetilojaan. Jos uros ei avaisi keskustelua, se jäisi valkoturkin huoleksi. Narttu jätti arvailun varaan. Päällikkö päättäisi, olisiko heillä loppujen lopuksi puhuttavaa, vai ei. Yana ei kuitenkaan halunnut sotkea suhteitaan (joita ei tosin juuri ollut) yhden osapuolen tunteisiin. Honaw tulisi kuitenkin vaikuttamaan Yanaan ennemmin tai myöhemmin, positiivisesti tai negatiivisesti, sillä Yana tiesi, että kummankaan kärsivällisyys ei riittäisi kovin pitkään hiljaisuuteen.

Toisin kuin Yanan mielestä, Honawista hiljaisuus tuntui keveältä ja jokseenkin, no, voisiko sitä kutsua harmoniseksi? Samalla tavalla kuin konsertin jälkeen välillä on vain oltava hetki paikoillaan ja hiljaa musiikin tuoman tunnekuohon vuoksi, velloi Honawkin vielä hetken siinä hienossa, selkäpiitä värisyttävässä tunteessa jonka ulvonta toi. Samanlainen värisyttävä, mahtavuuden edessä nöyrtyvä tunne tuli monien palvontamenojen aikana shamaanin puhuessa hengille riittien säestämänä, kaikki osallistujat tunsivat silloin olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta -samanlainen yhtenäisyyden tunne kiemursi iloisesti Honawin sisällä nytkin, tosin henkien sijaan hän tunsi yhtenäisyyttä omaan klaaniinsa, laumaansa. Hän tunsi sen kyllä useinkin katsoessaan ylpeinä vahvoja nuoria metsämiehiään, leikkisiä pentuja jotka roikkuivat toistensa korvissa ja huolehtivia monen sukupolven perhekuntia, mutta harvoin tunne oli yhtä vahva kuin nyt.

Honawista tuntui myöskin kummallisen hyvältä se, että juuri Yana oli alullepannut heidän yhteislaulunsa, tuntui hyvältä liittyä toisen lauluun. Pienen hetken ajan Honaw oli tuntenut jonkinmoista yhteenkuuluvuutta tuohon valkoturkkiseen: ajatus hieman kummastutti urosta, muttei sinällään vaivannut. Toisin kuin ehkä Yana oletti, ei Honaw ollut koskaan pitänyt tuota laumaan kuulumattomana, ja vaikka osa klaanin jäsenistä ehkä pitivätkin juoruillaan ja paheksunnallaan huolta siitä ettei Yana ollut kovin korkealla laumahierarkiaa niin Honaw ei olisi niin tehnyt: tuon oli pakko olla oikeudentajuinen ja realistisen puolueeton, ja koska mitään varmuutta siitä että tuon naaraan isä olisi Ilvesklaanilainen niin häntä ei myöskään voinut tuomita siitä. Ja toisaalta mitä se haittaisi jos olisikin? Klaanit olivat yleensä väleissä keskenään edes jotenkuten, eikä Honaw pystynyt käsittämään miksi hänen laumassaan lietsottiin nykyisin niin vihaa Ilvesklaania kohtaan, jossa myöskin varmasti lietsottiin samalla tavalla Joutsenklaania huonoon valoon.

Honaw käänsi katsettaan hieman, tarkasteli Yanaa. Vaikka tuon isä sitten oikeasti olisikin Ilvesklaanin jäsen, niin naaras oli silti syntynyt tähän klaaniin ja hänellä oli täysi oikeus olla sen täysvaltainen jäsen. Tuo osasi käyttäytyä, oli kohtelias, nöyrä, ajattelevainen ja silti sitkeä ja periksiantamaton. Niin, ja olihan susi valkoisessa hohtavassa turkissaan kaunis näkykin, veri- ja mutatahroista huolimatta.
Honawilla ei ollut puolisoa, mikä oli ollut tuon isän suurin huolenaihe kuolemaansa saakka: jos poikansa jatkaisi himmailuaan yksin, jäisikö päällikön sukulinja jatkumatta? Honawilla olisi ollut oikeus valita kuka tahansa vapaista naaraista eikä kenelläkään olisi ollut oikeutta sanoa mitään vastaan, mutta uros ei ollut tahtonut valita ketään. Hän ei halunnut paria vain statussymboliksi ja synnyttäjäksi, välineeksi: Honaw tahtoi sellaiseen naaraan joka miellytti niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, olisi luonteeltaan hänentapaisensa ja kriisitilanteissa luotettava kuin kallio.

Honawista tuntui että tuon vieressä istuva Yana olisi juuri se. Alkuun ei uros ollut toisesta niin kiinnostunut, mutta kun valkoturkkinen tietämättään pienillä eleillään osoitti pientä kiinnostusta, alkoi Honawistakin tuntua siltä että ehkä tähän tilaisuuteen tulisi tarttua. Ensimmäistä kertaa Honaw soi lämpimän katseen Yanalle: tuo ei hymyillyt näkyvästi, mutta silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
"Onko olosi jo parempi?"

Yana huokaisi kevyesti ja ravisti taas turkkiaan. Hetki oli kaikessa hienoudessaan ollut loppujenlopuksi ohimenevä - silti siitä tuntui jäävän pieni merkki naaraaseen. Ehkä loppuiäksi, ehkä ei, mutta oli hetken hurmakin odottamisen arvoista. Yana oli oppinut, että hetkestä piti pitää täysillä kiinni.

Viimein, vilkaistessaan ruskeaturkkista, Yana päätti miettiä asiaa tarkemmin. Kyllä, se huomasi pitävänsä Honawista, mutta se ei virallisesti voinut sanoa kiinnostuneensa tästä niin täysillä, että ihan voisi vielä kaikenlaiseen mennä. Se ei tuntenut urosta, ja vaikka se jotain tiesikin, se ei tiennyt tarpeeksi. Kumppani pitäisi tuntea kunnolla, eikä Yana siinä vieressä istuessaan osannut arvioida Honawia sen paremmin. Se tuntui ajatuksen tasolla pitävän koirasudesta kyllä, mutta mitään muuta se ei tiennyt. Ehkä se riitti, ehkä ei. Honaw ei kuitenkaan näyttänyt torjuvan ajatusta kumppanuudesta - se ei tungetellut eikä ollut epäkohtelias, mutta jotain siinä oli. Siksi naarassusi hätkähti, kun uros esitti kysymyksensä. Etiketin vuoksi, ehkäpä, se ei hymyillyt, mutta sen silmät loistivat niin että Yana ei hetkeen pystynyt vastaamaan. Ei kai siinä tutustumisessa ainakaan ollut mitään kieltäydyttävää... Eikä ehkä eteenpäinmenostakaan, jos toinen sitä toivoi. Honawista unelmoi varmaan liki jokainen naaras - se oli hyvännäköinen, rauhallinen ja päättäväinen.

» On vähän, jos ei paljoa. Ulvonta tekee olon puhtaammaksi. Kyllä tämä tästä, Yana vastasi pieni hymynkare huulillaan ja katsoi Honawin vihreitä silmiä. Se osoitti kiitollisuutta, mutta liiaksi se ei halunnut kiitellä. Se oli kiittänyt, eikä halunnut antaa itsestään liian nössöä kuvaa. Yana osoitti myös "kiitos kysymästä" katseellaan.

Honaw nyökkäsi toisen vastatessa. Tuosta tuntui mukavalta ettei Yana näyttänyt torjuvan tuota, enemmänkin naaraan kauniissa, sinisissä silmissä oli jotakin lämmintä. Klaani kommunikoi yleensäkin varsin hienovaraisesti ja pienieleisesti, ja siksi Honaw ottikin tuon katseen jokseenkin hyväksyvänä. Uros ei edelleenkään tuntunut pääsevän yli Yanan kauniista, jäänvärisistä ja mantelinmuotoisista silmistä.

"Turkkiasi se ei kuitenkaan puhdistanut" Honaw totesi tutulla pokerinaamallaan, vaikka tuon maskin lävitse pystyikin ehkä tarkka huomaamaan pientä leikkisyyttä. Uros siirtyi hieman lähemmäksi.
"Hiekka ja kuiva muta varmasti lähtee ravistamalla, mutta veri kannattaisi ehkä nuolla pois niiltä osin mistä se vain lähtee" Honaw sanoi. Kyllähän Yana varmasti sen itsekin tiesi, mutta takkuturkki ei tiennyt mitään muuta säädyllistä keinoa viestittää toiselle että hei, pidän sinusta. Huolenpidon voisi ottaa vain velvollisuutenakin, mutta Honaw toivoi nartun ymmärtävän sen piilomerkityksen.
"Et varmasti tahdo pilata kaunista valkoista karvaasi" hän lisäsi ja osoitti kuonollaan vielä hieman kosteaa veritahraa Yanan niskassa. "Yletytkö putsaamaan tuolta ilman apua?"

Yana alkoi huomata Honawissa pientä pehmeämistä - uros alkoi pikku hiljaa vetää maskia pois naamaltaan. Kun toinen hieman leikkisästi tokaisi asiansa, Yanan sydän hypähti. Naaras ei kuitenkaan halunnut ajatella tuota päällikkönä vaan yksinkertaisesti toisena samanlaisena. Yana huomasi sen itsekin - kyllä, Honaw taisi tosiaan pitää valkoturkkisesta. Se tuntui jokseenkin ihmeelliseltä, ja Yana otti yhtä leikkisästi pelaten kommentit vastaan.

» Voisin todellakin harkita hankkiutuvani veritahroista eroon, Yana tokaisi hieman pisteliäästi - sinäkö sitten voisit auttaa? Avun tarjoaminen ei kuitenkaan tuntunut pahalta, päin vastoin. Narttu kääntyi ja yritti ylettää niskaansa. Siitä ei tietenkään tullut mitään, mutta roolin vuoksi se hymähti suupieli kohteliaasti kohoten. Tungetella se ei tahtonut, mutta Yana tahtoi kertoa Honawille, että uroksen lauseen merkitys tuli huomatuksi.

» En yletä, Yana sanoi, mutristi huultaan ja pienieleisesti ja hyväksyvästi nyökkäsi päällikölle. Puhdistusapu ei olisi pahitteeksi ollenkaan.

Tyytyväisenä siihen että Yana oli kuin olikin osannut lukea Honawin rivienvälit oikein, nyökkäsi tuo raidallinen puolisusi hyväksyvästi ja siirtyi sen verran lähemmäksi että ylettyisi tahroihin. Tämähän sujui mainiosti.
"Voisinpa auttaakin," Honaw sanoi yhä yhtä pettämättömänä kivikasvona siitäkin huolimatta että Yana varmasti tiesi mitä uroksen päässä oikein tapahtui. Honawista tuntui jokseenkin turvalliselta olla neutraalin päällikköroolinsa suojissa, sillä kauhuskenaarioissaan tuo olisi ymmärtänyt Yanan hienovaraiset vihjeet väärin ja naaras pitäisi tuota suoranaisena ahdistelijana -periaatteessahan Honawilla oli edelleenkin oikeus lähestyä ketä vain eikä siitä noin vain kieltäydyttäisi, mutta urosta jokseenkin kylmäsi ajatus siitä että tuon valitsema pari ei tuntisi häneen mitään vetoa. Kamalinta olisi jos Honawin jälkikasvu ei olisikaan todellisuudessa hänen, ja niin voisi ikävän helposti käydä jos toisella ei ollut mitään syytä tuohon sitoutua. Honaw mietti karsaasti omia vanhempiaan, sillä tuosta oli jotenkin aina tuntunut ettei äitinsä koskaan oikeastaan pitänyt puolisostaan -hänestä tuntui pahalta sekä isänsä puolesta joka oli valinnut kauniin naaraan itselleen, mutta ei ollut saanut mitään takaisin, myötätunto oli myöskin äitinsä puolella joka pysyi vain velvollisuuttaan ainakin näennäisesti silloisen päällikön rinnalla. Honaw ei tahtonut samanlaiseen tilanteeseen, joten oli syytä olla varovainen.

Niskan puhdistamisessa ei kuitenkaan sinällänsä ollut päällipuolin mitään vihjaavaa, ainahan toista sai edelleenkin auttaa. Honaw ei kuitenkaan voinut sille mitään että mukava, lämmin olo valtasi koko olemuksen kun tuo sai mennä aivan toisen lähelle, niin että Yanan ruhjotun ruumiin lämpö hohki nuotiolla rätisevän tulen tavoin vasten uroksen kasvoja. Oli miellyttävää istua siinä toista vasten sukien ja nuollen verta pois lumivalkeasta turkista. Kuivunutta verta ei saisi pois kuin vedessä, mutta märimmät kohdat Honaw sai edes vähän valkeammiksi. Vaalea turkki ei ollut aina helpoin ratkaisu...

Jos Honaw ei olisi ollut se kuka oli, tuo olisi varmasti tehnyt jotakin vapaamielisempää ja hieman nykäistä toista korvastakin. Sitä hän ei kuitenkaan voinut tehdä, ei ainakaan vielä, ei ennen kuin oli varma. Sen sijaan tuo siirtyi pyytämättä ja mitään sanomatta putsaamaan muitakin tahroja.

Honaw astui askeleen lähemmäs ja alkoi puhdistaa Yanan niskaa. Naaras puri hampaansa yhteen, kun toinen teki mitä oli tekemässä. Päällikkö vaikutti urokselta, joka kerran jotain tehtyään teki sen epäröimättä, mutta pieni kohteliaisuus ja arvostus toista kohtaan säilyi edelleen.

Yana ei tiennyt vanhemmistaan, mutta se emo ei ollut valkoturkin isää montaa kertaa ennen eikä jälkeen pentujen syntymän nähnyt. Yana oli kuitenkin kaikessa yksinäisyydessään sen verran läheisriippuvainen että se halusi puolisonsa lähelleen useammin kuin pari kertaa elämässään. Yanalla oli sellainen olo, että vaikka toinen ei sitä ehkä tiennyt, hänestä tuntui että jos Honaw olisi laittanut kaikki peliin - ja oli hyvä ettei laittanut, nythän ehtisi vielä sanoa ei - Yana ei olisi kehdannut harkita mitään, mikä alkoi samalla kirjaimella kieltäytymisen kanssa. Se tiesi, että vaikka itsekseen oli ollutkin, päällikkö osasi nämä hommat. Tietysti Yana ei missään tilanteessa, piti Honawista tai ei, olisi voinut pöyheästi päättää että toinen meni yli rajojen. Päällikkö kuitenkin antoi nartulle tilaa ja valtaa, niinkuin pitikin. Senkin ansiosta puhdistaminen poisti myös kaikki sielun tahrat Yanan mielestä.

Yana tunsi, kuinka toinen siirsi kuononsa seuraaviin läikkiin. Suorasukaisesti kysymättä Honaw puhdistus Yanan karvaa, eikä narttu pistänyt toista pahakseen. Honaw ei rynnistänyt heti liian isoille urille, mutta piti jutun edes jonkunlaisessa vauhdissa nyt kun se kerran oli alkanut. Puhdistamisen olisi voinut lukea kenen tahansa velvollisuuksiin, mutta vapaaehtoisesti niidenkin tahrojen putsaaminen, minne toinen - hankalaa tai ei - ylettyi, oli ehkä jo pistettävissä toisenlaiseen piikkiin. Kun homma oli hoidettu, Yana katsoi Honawia silmiin, kallisti aavistuksen päätään.

» Kiitos, nyt on jo parempi olo, Yana tokaisi. Susi toivoi että Honaw osaisi lukea rivien välistä; 'kiitos, sinun ansiostasi on jo parempi olo, minä pidän sinusta'.

Kun Honaw kuuli toisen kiitoksen, oli tuon vaikea pitää naamaa yhä vain peruslukemilla: ehkäpä tuo soi jopa pienen hymynkaarenkin Yanalle.
Honawin päässä raksutti taas rationaalisuuden rattaaat: ensin järki, sitten tunteet. Kun valtaosa tunteili järjellään, käsitteli uros taaskin tunteet järjellä: mitä seuraisi jos tuo ehkä hieman rohkeammin viestittäisi ajatuksistaan? Jos siitä seuraisi huonoa, mikä olisi hänen varasuunnitelmansa? Oliko olemassa vielä C-suunnitelma? Miksi hän edes ylipäätänsä piti Yanasta, mitkä asiat tuossa oli hyvää ja mitkä huonoa, voittivatko hyvät puolet huonot?
Kyllä, Honaw osasi olla välillä vain niin hankala yliloogisen järjenjuoksunsa kanssa, ja hetken uros vain hiljaa ja katsoi Yanan jäänsinisiä silmiä, vastaillen omiin kysymyksiinsä. Rohkeudesta seuraisi mitä luultavimmin Yanankin rohkaistuminen, todella huonolla tuurilla Yana ei ehkä pitäisikään ideasta mutta tuo ei pystyisi sanomaan sitä suoraan -tällöin Honaw voisi vain hiljaa poistua tilanteesta ja koska kumpikaan ei asiasta ulkopuolisille puhuisi, jäisi se unholaan. Toisaalta Honaw toivoi kovasti Yanan pitävän tuosta, sillä uroksen mielessä käyvä vertailu vain korosti naaraan hyviä puolia: ainoa mikä saattaisi tuottaa ongelmaa oli tuon vahva luonne, mutta mikäli ristiriitoja ei tulisi niin siitä ei olisi huolta.

Honawin päässä poukkoili järki, ajatukset kuin tunteetkin sekaisin kuin villiintyneet hiukkaset. Tuo tunsi kutinan vatsapohjassaan ja ärsyttävän, selkäpiitä nykertävän jännittyneisyyden: ne pienet mutta suuret sanat olisi pakko sanoa, sillä muuten Honaw ei tulisi saamaan mielenrauhaa. Tuota jäisi ikuisesti kaivelemaan mikäli ei nyt avaisi suutaan.

"Hassua kyllä, mutta minun on pakko myöntää että olet kiinnostava jollakin tapaa. Olet sinnikäs, mukava ja kaunis, juuri sellainen mistä pidän" Honaw sanoi totuudenmukaisesti naarasta katseellaan mittaillen. Tuon pokerinaama ei edelleenkään ollut pettämässä, mutta sanojen lämmin sävy oli rehellinen ja paljas.
"Alitajunnallani taisi olla taka-ajatuksia kysyessäni perheestäsi -en tahdo olla tungetteleva tai pahanilkinen, mutta tavallaan helpotuin siitä että olet vapaa."
Syteen tai saveen, Honaw kallisti päätään ja soi jopa toisenkin pienen, suupieliä minimaalisesti kohottavan hymyn Yanalle.

Yana tunsi olonsa jotenkin paljaaksi - kuullessaan Honawin kysymykset sen järjenjuoksu pysähtyi hetkeksi paikoilleen. Nartun sisällä heitteli niin monta tunnetta, aivan liian monta sanottavaksi ääneen. Ja kuitenkin samalla se oli niin yksiselitteistä. Jos joku sattui pitämään sinusta, mitä ihmeellistä siinä oli? Oli Yana aiemminkin huomattu sillä tunnetasolla, mutta valkoturkkinen oli puikkelehtinut puiden varjosta karkuun peläten liikaa. Ehkä se johtui siitä, että naaras ei halunnut kokea äitinsä kokemaa, mutta nyt, kun asian ilmaisi klaanin päällikkö, jolla oli valtuudet ottaa kenet vain, Yanaa alkoi jo kauhistuttaa, oliko kaikki sittenkin pelkkää huijausta. Miksi joku kiinnostuisi siitä niin paljon? Narttu kuitenkin huomasi pienen hymynkaaren toisen suupielissä toisenkin kerran ja se yritti pitää päänsä kylmänä. Homma tuntui pitelevän virallisia raiteita, niin lausekokonaisuuden kuin käytöksenkin kannalta, mutta Yana yritti rohkaista Honawia katsoen suoraan läpi tämän vihreisiin silmiin, ja hetken siitä tuntui, että se oli käsinkosketeltavasti kiinni uroksen sisimmässä. Ei, Yana ei todellakaan aikonut ruveta hätiköimään, ja vaikka olikin hyvä asia toisinaan vähän fiilistellä, susi ei päästänyt tunteita suin päin valloilleen vaan rauhoittui ensin ja kysyi itseltään monta kertaa, oliko se sittenkään järkevää. Missään asiassa valkoturkki ei lähtenyt soitellen sotaan, se otti asioista selvää, jotta tietäisi varmaksi, että kyseessä ei sattumoisin ollut yksi niistä kuuluisista päähänpistoista, joita tuon aivoihin oli vuosien saatossa mahtunut kasapäin. Päätettyään pienen hetken jälkeen vastata ja huolimatta odotuksesta hetken suhteellisen asiallista mutta kuitenkin aivotoiminnan mukana pitävää vastausta mietittyään Yana päätti letkauttaa muutaman sanan. Ei kai tuossa tilanteessa voisi jäädä punastelemaan ja hihittelemään- Yana sentään oli aikuinen susi.

» Kiitos. En voi sanoa, että sinäkään olisit minulle ihan yksi muiden joukossa, vaikka tietysti nouset jokaisen mieleen päällikkönäkin, Yana totesi. Ärsyttävä näsäviisastelu kuului Yanan ajatuksiin - ja siksipä se nytkin mietiskeli mahdollisuuksia. Mistä sinä tiedät, että olen vapaa, että puolisoni ei vaikkapa ole metsällä? Ei, Yanalla ei ollut puolisoa, mutta pikkumaisesti ajateltuna sitä ei voisi tietää. Tietysti oli todennäköistä, että puoliso olisi paikalla, ja miksei se ollut matkalla huolehtimassa, kun Ilvesklaani hyökkäsi? Järkisyyt, Yana muistutti.
Yana ei sanonut mitään, mutta ilme ja eleet kertoivat kaiken: kyllä, minäkin pidän sinusta. Mitäköhän seuraavaksi? Yanasta tuntui kerrassaan aseistariisutulta, ja samalla, vaikkei sitä toisen pokerinaama haitannut, sitä haittasi pienoinen virallisuus. Se puhui koko ajan itsestään - mutta kyllä, toinen oli sentään päällikkö. Ja vaikkei Yana sitä halunnut kokonaisuuteen liittääkään, se silti oli pakko ottaa mukaan. Naaras taisi puhua vielä vähän punnitsevasti, eikä se antanut toiselle valtaa päättää asioista ihan suoralta kädeltä; selkeästi se ei viestittänyt, että se oli virallisesti valmis ihan tällaiseen. Vaikka kyllähän se oli.

Honaw tiesi toisen yksinäisyydestä siitä yksinkertaisesta syystä, että aiemmin tuo oli asiasta kysynyt ja naaras oli pudistellut tuolle päätään. Mikäli jostakin loikkaisikin esiin Yanan puoliso, voisi Honaw vain rehellisesti todeta ettei valkoturkki ollut kertonut tuosta päällikön kysyessä perheestään. Honaw kuitenkin vakaasti uskoi -ja toivoi- ettei ollut tunkeutunut kolmanneksi pyöräksi mihinkään, sillä tuon rehellinen vastaus voisi johdattaa Yanan ongelmiin niin oman puolisonsa kuin klaanin säännöstenkin kanssa: hän olisi valehdellut korkeampiarvoiselle. Jotenkaan takkuturkkinen päällikkö ei vain jaksanut uskoa että naaras olisi sortunut valehteluun, sillä tuo oli antanut itsestään varsin suorapuheisen ja fiksun kuvan.

Juuri fiksulta Yana tuntui nytkin, liiankin fiksulta. Tuo ei vastannut mitään kovinkaan suoraan vaikka Honaw oli sanoa täräyttänyt asiansa ehkä jopa liiankin mutkattomasti -ok, kyllä tuo kiertelikin lauserakenteidensa kanssa, mutta jo sen ääneen sanominen että toinen kiinnosti oli huima veto häneltä.
Honaw ei oikein tiennyt miten jatkaa tästä, sillä tuo ei tahtonut oikeastikaan tungetella. Mitä Yanalle voisi vastata? Ei oikeastaan mitään kunnollista, ikävä kyllä.
"..." Honaw avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta päättikin sitten parhaimmaksi pitää suunsa supussa kun mitään järkevää ei tuon päähän noussut. Hän oli vaivaantunut: muodollisesta, suorastaan kivisestä olemuksestaan tuon pitäisi nyt osata luopua jotta saisi naaraan lämpenemään edes hippusen lisää. Oli kuitenkin vaikeaa yrittää rentoutua ja olla vain oma itsensä, näyttää tunteitaan, kun vuosia uros oli joutunut pinnistelemään pitääkseen ne nimenomaan piilossa.

Honaw ravisti päätään kuin karistaakseen jäykkyyden hartioiltaan, sulki silmät ja huokaisi hiljaa itsekseen. Eipä olisi uskonut kuinka vaikeaa voi olla ihan oma itsensä! Uros nojautui hieman lähemmäksi, ei kuitenkaan koskettanut toista mitenkään.
"Tarkoitan sitä ihan oikeasti, sitä että pidän sinusta. En kyllä aio silti pakottaa sinua mihinkään, älä huoli, kestän sen kyllä jos et tunne samoin."