Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt

Aya nousi kylmästä maasta, venytellen makeasti. Naaras oli ottanut pikkuiset tirsat kesken metsästysmatkansa, ja ajatteli nyt jatkaa. Kylmä tuulenvire heilutteli puiden oksia, samoten kuin Ayan vaaleahkonruskeaa turkkia. Joutsenensulka naaraan korvissa lepatti kiivaasti, aivan kuin olisi halunnut lähteä lentoon. Aya katseli hetken ympärilleen, nuuski ja lähti jolkottamaan johonkin suuntaan, josta ajatteli löytävänsä saalista.

Pian ryteiköstä kuului kahinaa. Aya säpsähti ja meni matalaksi, paljastaen hampaansa, muristen. Puskasta hyppäsi peura, joka näemmä odotti kuolemaansa. Naaras virnisti. Tästä tulisi hauskaa. Peura hätääntyi nähdessään suden ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan minkä kintuistaan pääsi. Aya otti tyynesti spurtin peuran perään. Pian se saavutettaisiin. Aya hyppäsi kiinni peuran juoksevaan jalkaan ja pysähtyi. Naaras piti tiukasti kiinni riuhtovasta peurasta. Tämä olisi sen saalis.

Pian peura oli kaatunut, ja susi repi palasia saaliistaan. Eipä ollut ollut vaikea "keikka" tämä. Aya aikoi kaluta ruhon kunnolla loppuun saakka, ei sitä koskaan tietäisi milloin seuraavan kerran saisi ruokaa. Eikä tämä neitokainen haluaisi laihtua.

| Annika & Yana, areena on teidän! Hieman on vielä susilla roolaaminen hakusessa, mutta kyllä tämä tästä lähtee. :') |

Paljaat, muutaman lumikinoksen peittämät pajunoksat rasahtelivat, kun susi nosti valkean, sidotun jalkansa ylöspäin ja kahlasi tiensä risukon läpi. Lumi oli peittänyt Joutsenklaanin maat ja Kotipesän alueilla podettiin sitä kuuluisaa talvista nälänhätää. Hitto vie, kun jalkapuolena metsästäminen olikin vaikeaa. Susi oli saanut kunnon syötävää kehnosti, eikä ollut päässyt saalistamaan - ja se todellakin vihasi säälimistä. Likainen, pohjaväriltään valkea turkki ei juuri erottunut luonnon joukosta.

Oksat napsahtelivat ikävästi Aiyanan turkkiin, eikä naarassusi voinut virallisesti sanoa haluavansa tulla nähdyksi. Ei Honawin nähdyksi, ei kenenkään tuntemansa nähdyksi tällä kertaa. Valkoturkkinen selvitti itsensä aluskasvillisuuden läpi. Päivää ei virallisesti voinut sanoa erityisen kauniiksi - se oli harmaa, tunteeton päivä muiden joukossa. Yana haisteli kosteaa ilmaa ja puraisi ikävästi kieleensä nielaisten verenmaun pois suustaan. Nyt ei kaivattaisi taas lisää herkistymisiä. Yksi haaveri kerrallaan, sillä selvä.

Yana yritti kiristää tahtia. Jalkansa kanssa se ei varsinaisesti saisi edetä, mutta väliäkö sillä. Jotain riistaa olisi pakko löytää - nartun metsästysvietti oli potenut kivuliasta puutosta muutaman vuorokauden, nyt kun Honaw oli niinsanotusti kieltänyt liikuskelun. Toisten tahtoon Yana oli varsin huono alistumaan, joten se tunsi jopa voitontahtoa kävellessään siinä itsekseen, poissa Kotipesältä. Itsenäinen. Se sana kasvatti itseluottamusta taas. Yana saapui rämeikön läpi pienelle aukealle, paljaalle laikulle sekametsän keskellä. Siellä makasi verinen, kuollut peura ja sen äärellä Yana erotti ruskean, susimaisen hahmon. Naaras lähti määrätietoisesti kävelemään lähemmäksi. Se ei ollut nähnyt toista koskaan ennen.

| Pyh, hyvinhän toi sujuu 8 ) jotain ystävyyttä näiden välille, btw? |

| Sounds great! ;--) |

Peurasta ei oikeastaan ollut enää paljoakaan jäljellä, niin ahnaasti oli Aya sitä syönyt. Peuran veri oli tahrannut valkean lumen. Pian Ayan olisi pakko saada jotakin juotavaa. Tuuli leikitteli ruskealla turkilla, yhä uudelleen ja uudelleen. Ayan otsahiukset lentelivät yläilmoissa, mennen aikamoiseen takkuun.

Aya kuuli puskasta pientä kahinaa, muttei kiinnittänyt siihen mitenkään kovin suurta huomiota; metsässä tuuli, varmaan sen tekosia. Aya repäisi peurasta vielä hyvälihaisan palan ja nielaisi sen melkein kokonaisena. Nyt ei olisi aikaa nautiskella, ties mikä karhu voisi puskasta hypätä uhkaamaan ruskeaturkin ruokaa ja sitä itseään. Niimpä Aya keskittyi vain ruokaan, ruokaan ja ruokaan.

Vielä vähän, peura olisi kohta syöty ja pelko jakamisesta olisi ohi. Aya oli niin keskittynyt ruokaansa, ettei se huomannut toisen suden saapumista piskuiselle aukiolle. Kun Aya kuuli jonkun rasahduksen, pienen sellaisen, varmaakin toisen suden aiheuttaman, Aya nosti päänsä ylös. Kun hän huomasi hieman likaisen suden, tämä hypähti saaliinsa eteen kyyryyn, muristen. Ja tämän nartun saalistahan ei todellakaan viedä.

Yanaa ei kannattanut kyseenalaistaa silloin, kun sillä oli tällainen päivä - itsetunto, normaalisti musertavan alhainen sellainen, huipussaan ja koko homma muutenkin niin hanskassa että. Susinaaras asteli kevyesti lähemmäksi ja ravisteli turkkiaan puhtaammaksi. Peura oli jo puoliksi syöty, vaikka näytti tuoreelta saaliilta. Ilmeisesti Yanaa vastapäätä seisoskeleva susi oli pahemmanlaatuinen ahmatti. Ja siitä päätellen mahdollisesti varsin itsetuntoinen.

Toinen susi kääntyi Yanaan päin ja murisi. Se oli ruskea, vihrein maalauksi koristettu naaras - suhteellisen tavallinen ruumiinrakenne ja ulkonäkö. Yana meinasi nauraa toisen omistushaluisuudelle. Yanako varastelisi toisten saaliita? Kuinka vainoharhaista, valkoturkkinen mietti ja tuhahti kevyesti. Se ei kuitenkaan halunnut syyttää toista - eiväthän nämä edes tunteneet toisiaan ja saattaisi hyvinkin vaikuttaa siltä, että Yana oli tullut varastamaan saaliin. Yana kallisti päätään koskematon ilme kasvoillaan - ei hymy tai ystävällisyys, ei murina tai viha. Vain lasinen, ehkä jopa kiusallisen arvioiva katse ja edelleen sekanauru mielessään. Miten Yanan olisi pitänyt reagoida? Toinen oli niin samanlainen... omalla tavallaan. Narttu näytti eleillään, että ei aikonut tapella, varastaa tai haastaa riitaa, jos toinenkaan ei aikoisi.

"Hei. Minä olen Aiyana." Edelleen tutkimaton ilme ja sävy.

Vaalea susi lähestyi varoittelusta huolimatta, itsevarmasti. Toinen ravisteli turkkiaan, varmaan puhdistustarkoituksessa. Aya piti kantansa; sen saaliiseenhan eivät muut kajoaisi. Kun susi lähestyi Ayaa, naaras huomasi sen olevan valkea susinaaras, jonka nenän päällä oli kaksi sinistä viivaa ja vasemmanpuolimmaisessa takajalassa näkyi joku epämääräinen violetti kuvio. Naaraan korvissa oli paljon koruja, ja muutenkin se oli Ayan mielestä epätavallisen koristautunut siteen ja korujen muodossa.

Toinen narttu ei tullut kovin lähelle, ja olisi varmastikin jo hyökännyt jos olisi halunnut tehdä jotain Ayalle tai peuralle. Ruskea susi nousi vähitellen kyyrystä ja hiljensi murisemisensa, kyräillen kuitenkin toista silmät viiruina ollen valmiina hyökkäämään, jos vitivalkea tekisi yhdenkin väärän liikkeen tai eleen. Toisen elekieli kertoi omaa, tyyntä tarinaansa; ei mitään sieltä päin, jos ei mitään täältä. Aya katseli toista tassuista päähän ja kallisti omaansa.

Aya kuuli toisen esittäytymisen. Mitä tuohon nyt vastata? Oliko esittäytyminen jotakin pehmeyttävää kulissia vai jotakin aivan muuta? Aya loi tyynen ilmeen kasvoilleen ja otti pari askelta eteenpäin. Nyt olisi tehtävä päätös; vastatakko vaiko eikö vastata, ja miten ja millä äänensävyllä. Ei ainakaan pehmeällä.

"Weayaya", naaras vastasi lyhyesti, kylmästi, tutkiskellen vielä toista. Valkoisuus aiheutti kylmät väreet selkäpiissä ja huonoja muistoja suvusta - kaikista muista paitsi äidistä.

Huomatessaan toisen suden hieman pehmenevät reaktiot Yana olisi voinut heittää huolen nurkkaan - mutta ei, aina oli hyvä varautua. Se itsekin jännittyi hieman, tunsi, että sen pitäisi olla valmis kaikkeen. Sen verran varovaisuutta Yanasta löytyi tällaisinakin päivinä - mutta ei, ei pelkoa, ei epäröintiä. Yana oli rohkea ja luja susi, joka ei pelännyt turhia - ainakaan yleensä, tottakai joskus. Varovaisuutta kuitenkin.

Yana kuuli toisen esittäytymisen. Weayaya. Hassua, miten samanlainen nimi. Aiyana, Weayaya. Yana, Aya. Naarassusi vilkaisi ruskeaturkkista kylmäsydämisesti. Ei mitään. Edelleenkään. Yana oli siinä mielentilassa juuri niin vahva kuin susi voisi olla. Weayaya näytti siltä, että olisi likimain voinut oksentaa heti sillä sekuntilla. Jokin Yanassa sai Weayayan järkkymään. Valkoturkkinen tyytyi nakkaamaan päätään nopeasti ja puremaan hampaansa yhteen. Sen olo oli kiusallinen. Yana olisi valmis pistämään takaisin, jos mentäisiin piikittelyyn asti - voi kyllä, Yanalla oli monenmoista keksittävää. Mutta se ei ollut ivaksi tullut tähän maailmaan, tuntemattomia sotkimaan pimeisiin luoliin. Yana oli varsin pyytteettömästi ilmaissut olemassaolonsa vaatimatta toiselta sen kummempia reaktioita. Kirvestä ei voinut haudata, mutta Yana ei sitä esiinkään halunnut nostaa. Ihan turhaan, kun loppujenlopuksi sillä ei ollut mitään väliä. Yana ei sanaharkkaa ollut juuri kaivannut, ja vaikka sen kielikanta olisikin varsin terhakkaasti käynyt sotajalalle, se piti itsensä kurissa. Ollaan ystävällisiä ja asiallisia. Ehkei Weayayakaan niin kauhean paha ollut, ei sellainen narttu, jota Yana olisi vihannut. Jokin sen ehkä hieman tekeytyneen oloisessa olemuksessa nosti sympaattisuuden ja naurun pintaan. Aya ei ollut sellainen susi, jota Yana olisi suurimmissakaan mielikuvissaan voinut pelätä. Ei halveksien Ayan voimaa, ei halveksien mitään, vaan lähinnä sellainen, jota Yana ei halunnut vihata. Miksi turhaan katkoa tikkuja ristiin, kun siihen ei ollut mitään syytä.

"Oletko sinä Joutsenklaanilaisia?" Yana kysyi. Kliseinen, turha kysymys - totta kai, mutta Yana oli oppinut olemaan varuillaan. Se paljasti hampaansa ja oli valmis ryhtymään sotajalalle, jos toisen vastaus sattuisi olemaan - niin - Ilvesklaani. Se oli porukkaa, jota Yana ei todellakaan halunnut nähdä silmissään. Naaras ei kuitenkaan halunnut lähteä keittämään soppaa, kun se ei vielä tiennyt toisesta mitään. Jos Weayaya olisikin Joutsenklaanista, olisi turha vihoitella syyttä suotta. Yana piti ystävällisyyden mukana, mutta tietyn tunteettomuuden myös.

Toinen susi, Ayana siis, näytti nyt itsekin hieman varautuneelta. Aya otti ryhdikkäämmän asennon, ja seisoi tyynenrauhallisesti paikoillaan, silti valmiina hyökkäämään. Tuuli kutitteli Ayan poskikarvoja ja naaras tunsi itsensä voimistuvan. Eihän tuollainen pienempi narttu, joka muutenkin näytti hieman heikommalta siteisineen jalkoineen, voinut kovin pahasti kampoihin panna tai käydä menestyksekkäästi kimppuun. Ehkä pitäisi vain katsoa, mitä tapahtuisi keskustelun edetessä, ilman mitään hampaidenvilautteluja tai murisimisia? Aya naurahti ajatukselleen. Eihän sitä voisi tietää, jos toinen Ayana olisikin toisesta klaanista. Ayana ja Aya, samanlaisuutta. Vai pitäisikö miettiä Ayana ja Weayaya? Muutenkin nämä kaksi naarasta muistuttivat toisiaan. Rannut kuonossa, joutsenensulat, valkoisuus... Ei, ei valkoisuutta. Valkoisia olivat toiseen klaaniin jääneet vanhemmat ja veljet, joista toinen oli lähtenyt omille teilleen. Ehkä Ayana olisikin Ayan sisko tai muu sukulainen? Mitä tässä nyt miettisi.

Ayana nakkasi päätään ja näytti purevan hampaitaan tiukemmin yhteen. Vai näinkö sitä sitten käyttäydyttiinkin? Aya siristi silmiään erottaakseen tarkemmin toisen naaraan piirteitä. Jokin siinä nartussa sai Ayan voimaan pahoin, ehkä se, että nämä naaraat vaikuttivat samanlaisilta. Yana oli kylmä, Aya oli kylmä. Molemmat näyttivät tuntevan oman arvonsa, mutta mistäpä Ayakaan pystyi tietämään, oliko Yana tavallinen laumalainen vai joku erikoisuus? Ruskea oli nähnyt Yanan hengailleen Honawin, klaanin päällikön kanssa. Voisikohan heillä olla jotakin tekeillään? Äh, tuskin. Mutta mistäpä sitä tässä maailmassa tietäisi, kohta jäniksetkin varmaan rupeaisivat lentämään tai jotakin. Mutta jokin muistutti Yanassa Ayaa, ja ehkä Ayan äitiäkin? Liian samanlaisia nämä susinaaraat kuitenkin olivat siihen, että Ayan täytyisi toista heti vihata. Ruskea naaras lipaisi huuliltaan kuivunutta verta ja ravisteli itseään, miltei unohtaen koko peuran takanansa. Olisi varmaan iloinen, jos se olisi vielä hengissä ja olisi voinut luikkia pakoon, mutta ehei, eihän sekään onnistaisi kun siinä ei enää henki pihissyt. Aya naurahti ajatukselleen.

Susinaaras kuuli toisen kysymyksen joutsenklaanilaisuudesta. Totta kaihan se oli Joutsenklaanista, miksi ihmeessä susi edes täällä liikkuisi, jos olisi jostakin muusta klaanista? Haastamassa riitaa, varmaan. Tai metsästämässä toisten mailta parempaa riistaa kuin omiltansa sai. Yana paljasti hampaansa. Tämä ele herätti Ayassa hilpeyttä. Taisi olla jotakin muita klaaneja vastaan tuolla naaraalla, kun heti oli sotaan käymässä, jos Aya jonkin väärän klaanin nimen mainitsikaan. Yanan ilmeessä säilyi silti tietynlainen ystävällisyys.
"Joutsenklaanista", Aya toisti, kuin mietteliäänä, "Kyllä, taidanpa olla."

Yanaa kävi jo ärsyttämään toisen huvittuneisuus. Okei, pilkallinen sai olla, muttei liiaksi. Yana ei näyttänyt ärtymystään, joten Aya ei voinut mistään sitä huomatakaan. Toinen tuntui ihmettelevän, miksi Yana niin hanakasti pelkäsi, että toinen vastaisi jotain muuta kuin Joutsenklaania. Toisaalta, mistäpä toinen voisi tietää. Ilvesklaanilainen isä oli raiskannut Yanan äidin, ja sen jälkeen Ilvesklaanin väki oli käynyt Yanan kimppuun aiheuttaen tälle vakavia vammoja. Hitto vie, Aya ei todellakaan tiennyt. Joten, ivallisuus oli sallittua - tietämättömyyden rajoissa, siis. Yanasta tuntui, että toinen oli luottavainen itseensä. No joo, saihan sitä olla. Mutta Yana oli kyllä taistellessaan, juostessaan, ketteryydessään, samaa luokkaa monen uroksen kanssa. Ruumiinrakenne ei ollut massiivisimmasta päästä, mutta se toimi hyvänä hämäyksenä. Yrittäkööt, jos niikseen tuli - Yana odotti. Tuuli ja lumihiutaleet leikittelivät sen turkilla, kun Yana mietti. Se ei halunnut olla ilkeä tai tungetteleva, ei halunnut haastaa riitaa. Se ei näyttänyt sekaisia tunteitaan toiselle millään muotoa. Yanaa kävi vain jotenkin ihmetyttämään, miten Aya sattuikin olemaan niin samanlainen. Sukulaisille oli sitäpaitsi aina ollut tapana antaa samanlaiset nimet... miksi Yanasta tuntui, että hänellä oli jokin yhteys ruskeaturkkiseen?

Yana huokaisi kuulumattomasti. Sen käytös oli ehkä hieman pinnallista, mutta kaipa se siitä. Yana tiesi tulleensa äitiinsä. Se oli luonteeltaan ja ruumiltaan niin samanlainen äitinsä kanssa. Saman värinenkin. Miksi Ayakin tuntui siltä? Aya höllensi asentoaan, mutta naaraat olivat silti samanlaisia. Liian samanlaisia. Ihan liian samanlaisia. Yana nielaisi. Äiti.

Yana tunsi helpotuksen, muttei näyttänyt sitä, kun toinen vastasi. Yana nyökkäsi. Toinen ei voinut tietää, oliko Yana Joutsenklaanilaisia, mutta Yana tunsi vastauksen kaiketi riittävän. Ehkä Weayaya oli nähnyt hänet jossain? Yana oli niin samanlainen, niin samanlainen... samanlaisuus hakkasi nartun päässä. Jokin näillä nartuilla oli, jokin sellainen. Yanasta tuntui, että se olisi tuntenut Ayan joskus kauan sitten. Mutta ei se voinut olla mahdollista. Kertakaikkiaan ei millään. Ehkä Yana oli jotenkin sattumoisin löytänyt jonkun ihan samanlaisen. Mutta Yana tiesi että sattumia ei ollut olemassa. Hienoa. Mitä nyt pitäisi tehdä? Yanasta tuntui liian samaistuneelta, ihan kuin toinen olisi saanut Yanasta esiin sen kaikkein todellisimman puolen. Yana tunsi, että oli myös jotenkin nähnyt Ayassa jotain piilevää. Valkoturkkinen ei sanonut mitään. Susi pysyi paikallaan. Keskustelu oli aloitettu, keskustelu jatkui.

"Tunnenko minä sinut?" se oli tyhmä kysymys, taas kerran, mutta Yana tiesi sen olevan oikea. Se tunsi liikaa samanlaisuutta ollakseen varma yhtään mistään. Aya saisi nauraa, halveksia, mitä vain, Yana ei siitä murtuisi. Naaras ei välittänyt.

| Vinkvink, haluaisitko/sopiiko sulle, jos näillä joku sukulaisuusyhteys (siskot, serkut, mitälie) on? |

| Joo, sisko ois aika hyvä! Jos Ayan (ja Yanankin) äiti olis raiskattu siinä vaiheessa ku se oli tulossa Yanan kanssa tarkistamaan Ayan vointia Joutsenklaanissa tms. ja Yana olisikin se "kuollut narttupentu" joka ei ollut koskaan kuollutkaan vaan joku kommervenkki olisi sattunut siinä vaiheessa tms.? |

Yana näytti vahvalta seisoessaan siinä Ayan edessä. Niin tunteettomalta, kylmältä, niin samanlaiselta. Vaikka Aya yrittikin, se ei saanut mitään käsitystä siitä, miltä naaraasta tuntui sisältäpäin. Eihän Ayastakaan sitä kovin helposti nähnyt, kun se halusi asian salata. Ayan vastausta seurasi hiljaisuus. Toinen naaras tuntui miettivän. Uppoutui unelmiinsa, kai, tai johonkin aivan muuhun. Johonkin, minkä tämä tapaaminen oli laukaissut. Aya yritti tutkiskella Yanan kaukaisuuteen katsovia, lasittuneita silmiä, turhaan. Valkoinen ei näyttänyt mitään merkkejä tilastaan, seisoi vain siinä vankasti, hiljaa, miettien. Nyt Ayalla oli aikaa tutkia tarkemmin edessään seisovaa naarasta. Korut korvissa, samanlaiset mutta eriväriset rannut kuonossa, side... Ne Aya olikin jo huomannut aikaisemmin. Naaras kurottautui hitaasti silmäilemään takajalan merkkiä. Apua. Pala nousi Ayan kurkkuun. Ei, se ei voinut olla. Miten ihmeessä kenellekään sukuun kuulumattomalle on voitu laittaa suvun merkkiä? Pakko sen oli olla. Merkki oli aivan samanlainen kuin veljilläkin. Ja äidillä.

Suvun merkkiä ei koskaan oltu keretty painamaan Ayan turkkiin, ja naaraan isä tuskin olisi sitä sallinutkaan, kun vihasi ainoaa ruskeata pentuaan. Koko muu pentue oli ollut valkea. Valkea... Ayan päässä naksahti. Kuollut narttupentu. Ehkä se pentu ei ollutkaan kuollut? Mutta miksi, miten... Rattaat Ayan päässä pyörivät, naksuttivat. Aya mietti kuumeisesti, miten "kuollut" pentu oltiin piilotettu kaikelta muulta maailmalta ja miksi. Hetkonen. Ehkä se oli ollut koko ajan isän ja äidin luolassa, kun muut pennut olivat omassamme, ja eiväthän aivan pienet pennut muista näkemäänsä... Ehkä äiti ei ollut halunnut antaa ilmi, että Ayalla oli valkoinen sisko. Sehän olisi saanut Ayan masentumaan ja varmaan vanhetessaan yrittämään itsemurhaa. Ayan oli annettu luulla, että se narttupentu oli ollut ruskea. Ainakin äiti niin oli naaraalle selittänyt.

"Tunnenko minä sinut?" Yana kysyi yhtäkkiä. Ruskea susi säpsähti hereille mietelmistään.
"Mikä äitisi nimi on?" esitti Aya vastakysymyksen, vastaamatta toisen kysymykseen. Tässä oli oltava joku kytkös. Ne olivat niin samanlaisia, sisarusmahdollisuutta ei vain voinut sulkea pois. Aya katsoi keskittyneenä toisen sinisiin silmiin, syvälle sinne, näyttämättä mitään tunteita itsekään.

| Sopii loistavasti, hienoa : )! |

Yana katsahti sivusilmällä toista - se näytti järkyttyneen vilkaistessaan naaraan reidessä sijaitsevaa merkkiä. Aya nielaisi kuuluvasti, ja kohteliaisuuden nimissä Yana päätti havahtua - ei se voinut jättää toista niin yksin. Yana, jolla ei koskaan ollut ollut sisaruksia... ehkäpä sillä olikin. Sen äiti oli ollut niin suojeleva, pelännyt niin kovin sitä, että Yana paljastuisi muulle maailmalle. Yanaa oli piiloteltu, se ei ollut koskaan tavannut muita. Sen äiti oli vain vienyt sen pois, kasvattaen sen hieman hajanaisesti. Yana oli öisin avannut silmänsä ja huomannut olevansa yksin, salaa. Mutta aamulla sen vierellä oli maannut tuttu ja turvallinen valkoturkkinen, Zuzela. Ehkä sekin oli ollut Ilvesklaanista? Ei, ei se ollut mahdollista. Ilvesklaanin mailla Yana oli kuitenkin syntynyt, sittemmin raahattu Joutsenklaanin puolelle. Rajan toiselta puolen - matkalla jonnekin, ilman tietoa siitä, minne, se oli nähnyt emonsa kuoleman. Ja samalla raiskauksen. Sellaisen tekemisen, oli se raiskaus tai ei, ei olisi pitänyt näkyä niin nuoren pennun silmiin. Eikä tietysti etenkään raiskauksena. Yana oli nähnyt, kun sen äiti oli verisenä, pakotettuna, viimein lysähtänyt rajalle, mutta kaunis, valkoturkkinen pentu, ei osannut tehdä asialle mitään. Se ei uskaltanut. Se vain tuijotti, kun sen isä painoi toisen tassunsa raapaisten kevyesti kivusta irvistävän Zuzelan kylkeä, ja käännähtäen lähti jolkottamaan poispäin muristen ties mitä kammottavuuksia suustaan. Yanaa oksetti ajatuksin. Jos se koskaan tapaisi isänsä, se tappaisi sen. Kyllä vain - vihan liekeissä. Oikeasti tappaisi. Tai ainakin yrittäisi, henkensä edestä. Mutta isä ei välttämättä enää ollut elossa. Samassa Yana toivoi, että olisi ollut.

Yana tiesi sukumerkin aiheuttavan hämmennystä. Se ei ollut Joutsenklaanilaisilla nähnyt samanlaista, mutta tiesi isällään olevan juuri sellaisen, samanlaisen merkin. Ilvesklaanilaisilla saattaisi olla useampikin tuota merkkiä kantava jäseninään. Yanan sisaria. Yanan sukua. Naaras nielaisi. Se halusi kostaa. Se halusi vihata. Sitä oltiin piiloteltu - miksi? Äiti oli kyllä rakastanut sitä jotenkin - ehkä valheellisesti, ehkä pitkin hampain, salaillen. Mutta kasvattanut silti yhtä uskollisena. Kuullessaan Ayan kysymyksen Yana ei epäröinyt hetkeäkään. Sen oli pakko olla jotain sukua Ayalle.
"Zuzela. Se on äitini nimi."

Yana havahtui kunnolla ruskeaturkin nielaisuun, mutta jatkoi silti miettimistä, aivan kuin Ayakin. Miten äiti olisikin onnistunut pitämään Yanan salassa koko muulta maailmalta? Aya ajatteli omaa lapsuuttaan, verraten sitä Yanan mahdolliseen lapsuuteen. Sillä olisi varmasti ollut paljon kurjempaa kuin Ayalla, jos Yana nyt olisi se "kuollut" pentu. Elää nyt piilossa koko muulta maailmalta, vältellä päivänvaloa ja kaikkea mikä liikkuu - paitsi tietenkin omia vanhempiaan. Ja kumpaa vanhempaa? Äiti oli aina ollut suojelevainen juuri Ayaa kohtaan, ja koska Yana on valkoinen, isä olisi varmasti voinut kasvattaa naarassutta. Jokin siinä yhtälössä ei vain käynyt päinsä, koska isä oli koko ajan poikien kanssa, ja äiti... No, kävi paljon metsästysreissuilla tuomatta mukanaan mitään. Ehkä se oli silloin pitänyt huolta Yanasta? Mutta miksi Yana ei ollut jäänyt äidin luokse, jos äiti kerran piti siitä huolta? Ayahan piti kuljettaa pois isän murha-aikeiden keskuudesta, mutta entä äiti, mitä sille oli tapahtunut?

Lukemattomat kysymykset poukkoilivat ympäri Ayan päätä. Se ei oikein tiennyt mitä sanoa, tässä hiljaisuudessa, kun kysymyksen esitettyään Aya oli vain ollut hiljaa katsellen valkoisen suden ilmettä ja sukumerkkiä. Yana varmaan huomasi sukumerkin tarkkailun. Aya ei ollut nähnyt merkkiä kenelläkään muulla vanhempiensa ja veljiensä jälkeen kuin Yanalla. Ei kenelläkään Joutsenklaanilaisella ollut samanlaista merkkiä. Mutta eipä ollut Ayallakaan, vaikka olisi sen aina halunnut. Kantaa ylpeänä sukunsa merkkiä, mutta ei. Pentu kun oli ruskea, se väriläiskä valkoisen puhtaassa suvussa. Aya ajatteli isoäitiään, jonka oli nähnyt vain pentuna, joskus, kun se oli käynyt äitinsä kanssa kaukana metsässä tapaamassa isoäitiä. Äiti, Zuzela, ei varmaankaan halunnut, että isä tietäisi Zuzelan äidin väristä. Tappaisi varmaan muuten, ja tekisi jotakin muuta todella julmaa. Äiti oli joskus sattumalta saattanut mainita ikävöivänsä toista narttupentuaan, mutta eihän Aya silloin tajunnut että se voisi oikeasti olla elossa. Että Ayalla voisi oikeasti olla sisko.

Yana näytti varmalta miettimisensä jälkeen, ja näytti halukkaalta vastata Ayan esittämään kysymykseen.
"Zuzela. Se on äitini nimi."
Ayan suu loksahti auki ja silmät olisivat varmaan lautasen kokoiset, jos ne voisivat niin suuriksi muuttua. Naaras olisi voinut pyörtyä juuri sillä sekunnilla, maailma alkoi pyöriä omaa rataansa. Aya ravisti päätään eikä saanut sanaa suustaan. Se oli järkyttynyt. He olivat sisaria. Aivan oikeasti sisaruksia, ei mitään leikkisielunsiskoja vaan biologisia siskoja. Aya oli ällikällä lyöty ja käveli Yanan luokse.
"Mitä äidille kuuluu?"
Yana varmaan tietäisi enemmän äidistä ja sen kuulumisista kuin Aya, koska Aya vietiin pois oletettavasti pienempänä kuin Yana. He. Olivat. Siskoja.

Toinen näytti niin ymmyrkäiseltä kuullessaan Yanan vastauksen, että naaras risteili itsekin monen tunteen välillä. Ayasta näki selvästi - se oli totta. Ne olivat sisaruksia. Tunnelma suli, Yanan kivikasvot, läpitunkematon naamari, kaikki se varautuneisuus. Yksinkertaisesti niin vilpittömän onnellisena Yana vilkaisi Ayaa, joka käveli valkeaturkkisen luokse. Yana hymyili - ihan oikeasti hymyili - ehkä vähän hassusti, eihän Yana kunnolla Ayaa sisarussuhteesta huolimatta tuntenut. Sille valkeni sen oma lapsuus - Yana ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, ei ketään muuta. Vain pimeän luolan, äitinsä - ja isän. No, olihan se isänsä kerran nähnyt, tappamassa Zuzelan. Se ei ollut kuitenkaan hyvä muisto isästä - isä ei ollut sellainen, jonka Yana omaksi isäkseen halusi.

Yana oli muistanut vain valkoisia susia - ruskeanvärinen sisar? Yana halusi jakaa muistoja Ayan kanssa, ehkä toinen tietäisi sen veljistä enemmän. Onnekas Aya, olihan se varmaan kasvanut vanhempiensa ja veljiensä seurassa, koko perheen kanssa. Paitsi Aiyanan. Yanasta tuntui niin täydeltä, iloiselta, että se tunsi viimein kuuluvansa jonnekin. Narttu katseli ihmettynyttä Ayaa, joka asteli lähemmäksi ja esitti kysymyksensä. Yanan sisko. Täysin, todellinen, oikea sisko. Oikea sukulainen, jonka Yana oli aina halunnut. Kuin täydellinen kopio - vain eri värisenä. Yana ei koskaan ollut tiennyt että sillä oli sisaruksia. Ei ikinä. Se oli luullut olevansa ainoa, hyljeksitty, salattu, kuin vahinko, jota ei olisi pitänyt sattua. Mutta silti - äiti oli rakastanut Yanaa, mutta eristänyt sen, koska halusi pitää toisen naaraspentunsa, ruskean Ayan hengissä? Yana tunsi myötätuntoa - eri värinen, ilman suvun merkkiä. Kuollut.

"Mitä äidille kuuluu?" Yana nielaisi. Ei, ei nyt. Liian kipeää. Yanan koko keho kertoi, että kysymys oli vaikea, mutta naaras vastasi silti. Toinen ansaitsi tietää koko totuuden. Yana kertoisi mielellään lisää - nyt sillä oli joku, jolle kaiken voisi lopulta purkaa.
"Äiti on kuollut. Isän kädestä."

| Aika osuva otsikko muute tuli! :'D |

Yana ei näyttänyt nää ollenkaan kylmältä tai varautuneelta. Onnellisuus paistoi Yanan ja Ayan kasvoilta. He olivat viimein löytäneet toisensa, "kuoleman" ylitse. Lapsuuden aukot täyttyivät, kaikki ne äidin reissut ja Ayan ikävöinti. Ruskea antoi äidilleen anteeksi ajan, jonka se oli käyttänyt kasvattaakseen Yanaa Ayan ikävöidessä. Äiti oli tehnyt oikean ratkaisun ja siksi Ayakin oli nyt tällainen millainen oli. Yana hymyili, ja Aya hymyili takaisin. Niin onnellisena, että se olisi voinut itkeä. Aya oli liikuttunut; nyt hänellä oli sisko, jota oli aina tarvinnut. Ja Yanalla samoin. Se tuskin oli nähnyt muita susia kuin Zuzelan. Mutta miksi Yana oli täällä, eikä äidin luona? Aya ainakin olisi mieluummin jäänyt ihanan äitinsä luokse kuin paennut.

Yana näytti niin täydeltä, iloiselta, onnelliselta että Ayaa melkein nauratti. Tämä jälleennäkeminen oli niin ihana. Aya saattoi nähdä Yanasta äidin piirteitä. Aya ja Yana olivat niin samanlaisia, peilikuvia jotka olivat vain erivärisiä. Aya paloi halusta kuulla lisää äiistään ja Yanan elämästä. Ja tahtoipa se kertoa omasta, hieman surullisestakin menneisyydestä. Äiti oli varmasti rakastanut narttupentujaan enemmän kuin mitään muuta; varmaan enemmän kuin isää, koska se halusi suojella Ayaa ja Yanaa, varmaan myös isältä, varsinkin Ayaa. Kaksikolla oli niin paljon yhteistä jaettavaa ja annettavaa - ne voisivat elää loppuelämänsä yhdessä ja tutustua toisiinsa, jakaa kaikki asiat... Ayasta oli paljastunut uusi puoli, hieman samanlainen kuin pentujen kanssa. Niin, pennut. Äiti oli ollut niin hyvä äiti.

Kysymykseen vastaaminen näytti tuottavan Yanalle vaikeuksia. Naaras nielaisi näkyvästi ja sen keho jännittti. Aya aisti, että kaikki ei ollut hyvin. Yana olisi ollut iloisemman näköinen jos kuulumisetkin olisivat olleet iloisia. Mutta ne eivät olleet.
"Äiti on kuollut. Isän kädestä."
Nyt Aya näytti niin häkeltyneeltä, vihaiselta, surulliselta, järkyttyneeltä... Kaikelta muulta kuin positiiviselta. Miten isä ikinä saattoi tehdä niin?! Nyt Aya ei edes halunnut tuntea isäänsä eikä kutsua häntä isäksi. Zuzela, joka oli kasvattanut mahtavasti neljä pentua, toiminut mitä ymmärtäväisimpänä puolisona ja ennen kaikkea pelastanut kaksi naaraspentuaan... Kuollut. Aya ei käsittänyt tilannetta. Se ei koskaan pääsisi näkemään äitiään vaikka niin toivoi. Äiti... Niin hellä. Viha täytti Ayan kehon jokaisen sopukan, mutta se yritti pysyä tyynenä.
"Miten? Missä? Milloin?" Ayan oli saatava tietää. Hän halusi kostaa.

# Tosiaan, aika sattumaa - ennakointia : D ja kun ei aluksi tiedetty tästä mitään että näillä joku sisarussuhde olis : DD #

Yana tunsi sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuutta, onnellisuutta. Silläkin oli joku, oma sisko, jota se ei koskaan elämänsä kuuden vuoden aikana nähnyt - eikä edes tiennyt tuon olemassaolosta. Se kaikki tuntui niin hienolta.

Vastattuaan Yana pysähtyi miettimään. Mitä sen emo oli tehnyt ansaitakseen niin väkivaltaisen kuoleman? Zuzela oli kasvattanut hyviä pentuja, yrittänyt aina olla mieliksi kaikille. Miksi isä oli tehnyt niin? Ehkä äiti oli synnyttänyt vääränlaisen pennun - isän, Ilveksiä palvovan shamaanin, joka oli aina ihannoinut puhdasta, valkoista verilinjaa, perheeseen oli syntynyt ruskea pentu. Kaikinpuolin samanlainen, yhtä kykenevä ja uskalias kuin muutkin - mitä turkin väri mahtoi oikeasti edes vaikuttaa? Yana oli niin samanlainen kuin Aya. Väärän värinen pentu oli häpeäksi valkoiselle suvulle - Ayaa oli varmasti nöyryytetty riittämiin. Se ei ollut saanut suvun merkkiä, ei mitään. Halveksintaa, häpeää - vain värinsä vuoksi. Se oli niin väärin.

Esitettyään kysymyksensä hämmentyneenä Aya huokaisi. Yana oli niin katuvainen - Aya, joka ei ollut nähnyt emoaan kuluneen viiden vuoden aikana kertaakaan... Sitä niin harmitti kertoa, että Aya ei koskaan näkisi heidän äitiään enää. Tuntui kuin Aya olisi ollut paras ystävä, jolle uskoutua.
"Klaanien rajalla, melkein kuusi vuotta sitten. Olin silloin kaksi kuukautta. Zuzela tapasi isän ja isän joukot - ja he raiskasivat äidin verisesti, jättäen sitten rajalle kuolemaan. Äitikin oli nähnyt isän niin kauan sitten... jälleennäkeminen ei ollut kovin hilpeä. Isä raapaisi äidin kylkeen pitkän haavan ja tappoi hänet. En tiedä, miksi. Minä näin sen." sen muiston Yana olisi halunnut unohtaa. Samanlainen viha täytti molemmat naaraat. Siskot halusivat kostaa äitinsä puolesta.

| Niimpä! : D |

Aya yritti hallita vihaansa ja olla onnellinen siitä mitä sillä nyt oli - oma sisko, jolle luottaa kaikki asiat. Muistella menneitä, vaikka ne eivät niin valoisia olleetkaan. Aya matkasi menneisyyteen. Aluksi kaikki oli ollut normaalisti; kukaan ei muistanut kuollutta pentua, ei halunnut surra sitä, vaan koko pentukolmikko leikki onnellisen tietämättömänä tulevista tapahtumista. He olivat samanarvoisia, tunsivat ainakin keskenään niin. Ja niin tunsi varmasti Zuzelakin, toisin kuin Eyanosa, Ayan isä. Se tiesi heti kättelyssä, että ruskeasta pennusta ei hyvä seuraisi, luuli varmaan henkien kironneen koko pennun "väärästä" väristään. Äiti rukka, oli varmaan joutunut sepittelemään tarinoita Yanallekin, aivan kuin oli joutunut Ayalle. Aya katsahti itsevarmasti ja hieman myötäkostonhimoisestikin sisartaan.

Aya ei enää koskaan tulisi näkemään äitiään, eikä todellakaan haluaisi nähdä isäänsä. Jos se joskus isänsä tapaisi, tuon suuren ja niin mahtavan shamaanin, siitä tulisi oikein verinen päivä. Yana näytti myötätuntoiselta, ajatteli varmaan omaa ja Ayan kohtaloa, kunnes aloitti kysymykseen vastaamisen.
"Klaanien rajalla, melkein kuusi vuotta sitten. Olin silloin kaksi kuukautta. Zuzela tapasi isän ja isän joukot - ja he raiskasivat äidin verisesti, jättäen sitten rajalle kuolemaan. Äitikin oli nähnyt isän niin kauan sitten... jälleennäkeminen ei ollut kovin hilpeä. Isä raapaisi äidin kylkeen pitkän haavan ja tappoi hänet. En tiedä, miksi. Minä näin sen", Yana selitti, näyttäen samalla siltä, ettei olisi koskaan halunnut kaivaa tätä muistoa esille uudelleen. Aya tunsi inhoa isäänsä kohtaan. Kauhea susi. Koko Ilvesklaani saisi luvan painua maan rakoon, jos ja kun nämä siskokset joskus ne näkisivät.
"Mutta miksi isä teki niin?" Aya mietti ääneen, "Sen oli pakko saada tietää siitä, että äiti auttoi minut pakomatkalle."
Samalla Aya tajusi kertoneen aivan liian vähän, ja aloitti tarinan omasta menneisyydestään.
"Veljet, Tahatan, joka sittemmin jätti lauman isän kehotuksesta, ja Kohana, shamaanikykyinen, hyljeksivät minua. Isä varmaan opetti", Aya aloitti, "Mutta äidin avulla selvisin, se rakasti minua. Sitten äiti sai kuulla, että isä suunnitteli murhaamistani värini takia ja äiti lähti kuljettamaan minua pois. Silloin sain tietää mistä perin värini, äidin äidiltä."

| Triplasorry että kesti! |

Yana näki Ayasta kumpuavan vihan ja onnellisuuden - sama ristiriitaisuus heitteli valkoturkkisenkin sisällä. Yana ei tiennyt isästään mitään, ei nimeä, ei koko suvustaan ainuttakaan asiaa. Sen kävi sääliksi Zuzelaa - hyvä, uskollinen emo monelle pennulle, ja silti isä teki sille niin? Jos siskokset todellakin pääsisivät kasvotusten Ilvesklaanilaisten kanssa, saisi leimahtaa korkea liekki toisen klaanin ympärille. Yana, joka ei kipeiden muistojen takia halunnut nähdä isäänsä, tunsi kuitenkin samalla etsivänsä valkoturkkisen uroksen käsiinsä, hinnalla millä hyvänsä. Vaikka se joutuisi kipuamaan vuoret ja laaksot, juoksemaan päivän ja yön, piilottelemaan henkensä uhalla Ilvesklaanin mailla - se halusi tietää. Se halusi kostaa. Ja niin näkyi Ayakin ajattelevan. Sillä tunteiden valtaamalla hetkellä Yana tunsi olonsa niin paljon nuoremmaksi.

Yana kuuli ensimmäistä kertaa, että sillä oli velijiä. Susi meinasi kuohahtaa, kiukku kiehui sen sisällä. Naaras tunsi myötätuntoa Ayaa kohtaan - niiden molempien menneisyys oli varjoista punottu. Se tiesi ajattelevansa täsmälleen samoin kuin Aya. Susisiskot olivat kuin peilikuvat - toisella vain ruskea turkki, ainoa syy siihen, miksi se oli kärsinyt häpeän ja tuskan. Eikä Aya voinut värilleen mitään. Se oli perintö, kuin toinen puoli isoäidin kasvoista, joiden vasen puolisko oli runneltu arpien peittoon. Molempien, ruskean ja valkean, sisällä leimusi taistelutahto, syvä inhon liekki. Ja jostain syystä katumus, vaikka Yana ei voinut menneisyydelleen mitään. Ei niin mitään.

"Minä en tiennyt, että minulla on veljiä... tai muuta perhettä", Yana selvensi kurkkuaan. "Tämäkin tuntuu olevan jo liikaa jäsenneltäväksi yhden päivän varalle." Tunnelman kevennys olisi paikallaan. Yana hymyili Ayalle, vaikka sen sisällä oli kaikkea muuta kuin iloa. Sitäkin, mutta niin sekaisena, että Yana ei tiennyt, miten päin olisi. Itkeä vai nauraa.

| Vihdoin netti toimii, pääsen vastaamaan, jes! |

Aya istahti nyt tyynempänä Yanan viereen. Naaras halusi nyt kunnolla miettiä, mitä on ja oli tapahtunut. Viha ei poistunut ruskeaturkin sydämestä, se vain siirsi paikkaansa; susi halusi sysätä sen pois, unohtaa koko asian. Ainakin hetkiksi. Niiksi hetkiksi, kun siskokset voisivat kertoa vaikkapa muistoja lapsuudestaan. Yanan silmistä paistoi sama viha minkä Ayakin oli tuntenut hetki sitten, ennen hetkellistä ylipääsyään ja tunteen poissysäämistä. Se olisi oikeasti Ilvesklaanilaisten, tai jopa Ayan ja/tai Yanan menoa sitten, kun he tapaisivat. Aya tunsi inhoa isäänsä kohtaan; niin arvokas, niin suuri, voimakas ja niin hölmö. Hölmöys kostautui äidille, joka oli mikä parhain emo monituiselle pennulle. Sekä kuolleille että eläville.

Aya arveli, ettei Yana ollut aikaisemmin kuullut mitään veljistään, nähnyt vain Zuzelaa ja isän... äidin viimeisinä hetkinä. Susikaksikolla oli samanlainen menneisyys, samanlainen elämä. Erivärinen elämä, samanlainen. Aya mietti, mitä olisi käynyt jos silläkin olisi ollut valkea turkki. Yanaakaan ei olisi tarvinnut piilotella... Ja sillekään ei olisi tarvinnut syöttää valheita, mustia, kieroutuneita, mutta samalla suojelevia. Suojelevia Ayaa kohtaan. Tietenkin naaraiden isä olisi opettanut Yanankin samanlaiseksi hyljeksijäksi, jos Yana olisi saanut elää perheensä kanssa... jos. Aya tunsi samalla ylpeyttä väriään kohtaan - mikä siinä värissä kuitenkaan niin paljon merkitsi? Isoäidin väri, jollasita ei muilla pennuilla tai lähisukulaisilla ollut. Siitä olisi voinut tulla ilonkin aihe - ooh, pentueeseemme syntyi harvinainen ruskea pentu, kun muut olemme valkoisia! Vaan ei. Isä koki ruskean värin häpeäpilkkuna.

"Minä en tiennyt, että minulla on veljiä... tai muuta perhettä", Yana selitti, selventäen kurkkuaan, "Tämäkin tuntuu olevan jo liikaa jäsenneltäväksi yhden päivän varalle."
Aya nyökkäili. Yana näytti silminnähden väsyneeltä, liian hauraalta muistojenvaihtoon ja sensellaiseen. Turta narttu, aivan kuin siskonsa... Yana hymyili Ayalle, ja susinaaras vastasi hymyyn. Hymy oli rauhallinen, rohkaiseva.
"Me kyllä pääsemme tästä yli, pääsemme kertomaan toisillemme muistoja jota emme tienneet", Aya sanoi innokasta esittäen. Nyt täytyisi laittaa hieman iloakin peliin, onnea.